"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille, jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".
"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä viisaus on tänne viekotellut".
Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä vielä seurasi esti häntä aikeessansa.
"Niinpä kyllä", sanoi ensimäinen ääni, "vaan ensin meidän orpanamme Edithin täytyy saada kuulla, kuinka tuo niin suuresti kiitetty veitikka on käyttänyt itseään, ja meidän täytyy hänelle esittää silminnähtäviä todisteita siitä että ritari on velvollisuutensa rikkonut. Siitä voipi hänelle olla hyvä läksy; sillä usko minua, Kalista, minusta on toisinaan tuntunut, että hän on antanut tämän pohjanmaisen seikkailian saada enemmän sijaa sydämessään, kuin viisaus voipi sallia".
Yksi toisista äänistä kuului nyt hiljaa lausuvan jotain lady Edithin ymmärryksestä ja älystä.
"Ymmärrystä, tyttö?" kuului vastaus. — "Se on vain ylpeyttä ja halu tulla pidetyksi siveämpänä kuin kukaan meistä. Ei, minä en luovu eduistani. Te tiedätte hyvin ettei kukaan paremmin kuin lady Edith kohteliaalla tavalla voi nuhdella jostakin virheestä, jos on sattunut semmoisen tekemään — Mutta tässä hän tulee".
Joku, joka näytti olevan aikeessa astua huoneeseen, heitti teltan väliverholle varjon, joka hitaasti liikkui eteenpäin, kunnes se sekaantui niihin, jotka jo verhoa pimittivät. Vaikka hän huomasi katkerasti erehtyneensä — vaikka kuningatar Berengaria — sillä hän oli jo arvannut, että se joka puhui korkeimmin ja käskevällä äänellä oli Richardin puoliso — häijyydestä eli ainakin kevytmielisyydestä näin isosti oli häntä loukannut ja häväissyt, oli ritarille kumminkin se vakuutus niin lohduttavainen, ettei lady Edith ollut osallisena siihen petokseen, jota häntä vastaan oli harjotettu, ja se kohtaus, joka nyt oli seuraava, herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, että hän ei viipymättä kokenut päästä pois, niinkuin viisaasti kyllä ensin oli päättänyt, vaan päinvastoin hartaasti etsi jotain rakoa eli aukeamaa vaatteessa, josta hän yhtä hyvin näkisi kuin kuulisi mitä tapahtuisi.
"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, "ei kuninkaatar, joka vain huvikseen on suvainnut panna kunniani ja ehkä henkeni alttiiksi, voi siitä pahastua, jos käytän onnen suomaa tilaisuutta saadakseni tietoa hänen vastaisista aikeistansa".
Näytti kuitenkin siltä kuin Edith olisi odotellut käskyjä kuninkaattarelta, ja että tämä puolestaan ei ollut halukas puhumaan, peljäten että hän ei voisi pidättää omaansa eikä hovinaistensa naurua; sillä sir Kenneth kuuli vain tyrskytystä, ikäänkuin hillitystä naurusta.
"Teidän majesteetinne", sanoi Edith lopuksi, "näyttää olevan hupaisella tuulella, vaikka mielestäni hiljainen hetki voisi vaatia uneliaisuutta. Minä olin juuri maata panemaisillani, kun sain teidän majesteetinne käskyn".