"Liljoista sidotun kruununi ja varsin hyvästä kaislasta tehdyn valtikkani kautta", sanoi Nectabanus, "teidän majesteetinne erehtyy — hän on lähempänä kuin luulettekaan — hän on piilossa tuon esiripun takana!"
"Ja on kuullut jokainoan sanan, minkä olemme puhuneet!" huudahti kuninkaatar, nyt vuorostaan hämmästyen ja suuttuen. "Ulos, verraton ilkiö ja houkka!"
Kun hän oli nämät sanat sanonut, juoksi Nectabanus ulos teltasta niin kimeästi parkaisten, että oli epätietoista, josko Berengaria oli rajottanut nuhteensa sanoihin, tai jos hän oli lisännyt tuntuvamman osotuksen mielipahastaan.
"Mitäs nyt tehdään?" kuninkaatar kuiskasi Edithille ilmeisessä hädässään.
"Mitä *täytyy* tehdä", sanoi Edith vakavasti. "Meidän täytyy puhutella tätä aatelismiestä ja antautua hänen jalomielisyyden turviin". — Näin sanoen hän rupesi kiiruusti irrottamaan vaatetta, joka yhdellä puolella peitti ovea eli aukeamaa.
"Jumalan tähden, anna olla — muista", sanoi kuninkaatar, "huonettani — pukuamme — yön aikaa — kunniaani!"
Mutta ennenkuin hän kerkesi varotuksensa lopettaa, oli vaate laskeunut alas, eikä enään ollut erottavaa seinää aseellisen ritarin ja kokoontuneen naisseuran välillä. Itämaisen yön lämpimyyden tähden oli kuninkaatar Berengaria ja hänen hovinaisensa puetut enemmän yksinkertaisesti ja huolettomasti kuin mitä heidän arvonsa ja ylhäisen miehenpuolisen katselian läsnäolo juuri salli. Tämän muisti kuninkaatar ja pakeni, kovasti huutaen ja neidot seurassaan, ulos huoneesta erääseen tuon lavean teltan sivukamariin. Ainoa jälille jäänyt oli Edith, jonka suru ja mielenliikutus ynnä suuri huoli skotlantilaisesta ritarista, sekä pikaisen selityksen tarpeellisuus ehkä saivat häntä unhottamaan, että hänen hivuksensa olivat enemmän hajallaan ja hänen pukunsa vähemmän huolellinen, kuin tapa korkeasukuisten naisten kesken tähän aikaan vaati, joka ylimalkain ei kumminkaan ollut siveellisen eli kainostelevin muinaisuuden ajanjakso. Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi. Päässä hänellä ei ollut muuta peitettä kun minkä hänelle soi nuo paksut, hajanaiset kiharansa, jotka ylt'ympäri valuivat alas ja puoleksi peittivät kasvoja, joille siveyden, harmin sekä muut valtavat tunteet olivat nostattaneet heleän punan.
[Kuva]
Mutta vaikka Edith käsitti tilansa kaikella sillä hienoudenaistilla, joka on hänen sukupuolensa suurin kaunistus, ei hän kuitenkaan hetkeäkään näyttänyt ajattelevan, että se, minkä hän oli häveliäisyydelleen velkaa, olisi verrattava siihen velvollisuuteen, jonka hänen tuli täyttää ritaria kohtaan, joka hänen tähtensä oli ereykseen ja vaaraan viekoteltu. Hän veti kyllä huivin vähän lujemmin kaulaansa ja rinnoillensa, ja asetti joutusaan luotaan lampun, joka kovin kirkkaasti häntä valaisi; mutta kun sir Kenneth yhä seisoi liikkumatta samalla paikalla, jossa häntä ensin oli huomattu, niin Edith pikemmin lähestyi häntä kuin poistui hänestä, huudahtaessaan: "kiirehtikää vahtipaikallenne, urhokas ritari! Teitä on petetty, kun on kutsuttu tänne; älkää kyselkö enempää!"
"Minun ei tarvitse kysyä", sanoi ritari, laskeutuen toiselle polvellensa samalla kunnioituksella, jolla hän olisi heittäytynyt pyhimyksen alttarin eteen, ja luoden silmänsä laattiaan, jotta hän ei silmäyksillään enentäisi lemmittynsä hämilläoloa.