"Oletteko kuulleet kaikki?" sanoi kiivaasti Edith. — "Armollisten pyhimysten kautta! Miksi sitte viivytte täällä, kun joka minuuti teille lisää häväistystä?"
"Minä olen luullut, että olen häväisty, ja olen kuullut sen teiltä. Mitä siitä huolin, kuinka pian rangaistus seuraa? Minulla on vain yksi rukous teille, ja sitten lähden uskottomain keihästen kesken koettamaan, josko ei häpeää voida verellä puhtaaksi pestä".
"Älkää tehkö sitäkään", sanoi Edith. "Olkaa viisas — älkää viipykö täällä. — Kaikki voipi vielä käydä hyvin, jos vain kiirehditte".
"Minä odotan vain teidän anteeksi-antamusta", sanoi yhä polveaan notkistama ritari, "siitä liian rohkeasta uskostani, että te olisitte voineet vaatia ja arvossa pitää vähäisiä palveluksiani".
"Minä annan anteeksi teille — oi minullahan ei ole anteeksi antamista! Minä olen ollut välikappaleena, teidän vahingoittamiseen. — Mutta oi, rientäkää pois! — Minä annan anteeksi — minä annan arvoa teille, se on, niinkuin jokaiselle urhoolliselle ristiretkeiliälle — kun vain menette!"
"Vastaanottakaa ensin tämä kallis, mutta onneton tunnusmerkki", sanoi ritari, ojentaen sormusta Edithille, joka nyt osotti levottomuuden merkkejä.
"Oi, ei, ei", hän sanoi ja kieltäytyi sitä ottamasta, "Pitäkää se — pitäkää se osotteena kunnioituksestani — mielipahastani, piti minun sanoa. Oi, menkää jos ei itsenne, niin minun tähden!"
Vaikka Edithin ääni oli sir Kennethille ilmottanut kunnian menetyksen, piti hän sen melkein korvattuna sen osanoton kautta, minkä neito ilmaisi hänen kohtalonsa suhteen, ja hän heitti Edithiin pikaisen silmäyksen, kun hän nousi ylös ja syvästi kumartaen valmistausi lähtemään. Samalla hetkellä se neitsyeellinen kainouden tunto, jota tähän saakka Edithin toisten tunnetten voima oli painanut alas, vuorostaan pääsi voittajaksi ja hän kiiruhti ulos huoneesta, mennessään sammuttaen lampun ja heittäen sir Kennethin mielestä jälkeensä niin luonnollista kuin hengellistä pimeyttä.
Häntä täytyy totella, oli ensimäinen selvä ajatus, joka herätti ritaria hänen unelmistaan, ja hän riensi sille paikalle, mistä oli telttaan tullut. Telttavaatteen alatse konttaaminen samalla tavoin kuin hän äsken oli tullut sisään, vaati aikaa ja tarkkuutta, ja hän sentähden raivasi itsellensä mukavamman tien, veitsellään vaatteeseen aukeaman leikkaamalla. Kun hän oli taivasalla, valtasivat ristiriitaiset tunteet häntä siihen määrään, että hän ainoastaan epäselvästi käsitti mitä oli tapahtunut ja mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen täytyi kiihdyttää toimeliaisuuttaan muistamalla, että lady Edith oli käskenyt hänen kiirehtiä. Mutta keskellä telttaköysiä ja telttoja hänen juuri nyt täytyi liikkua varovasti, kunnes hän oli löytänyt sen tien eli kadun, jolta kääpiö oli häntä saattanut syrjään, etteivät vartiat kuningattaren teltan edustalla heitä huomaisi, ja hänen täytyi sitäpaitsi kulkea hitaasti ja hiljaisesti, jotta hän ei lankeamalla eli asepukunsa kalinalla herättäisi melua. Pilven hattara oli päälle päätteeksi pimittänyt kuun samassa tuokiossa, kuin hän astui teltasta ulos, ja sir Kennethin täytyi tätä uutta vastusta kärsiä hetkellä, jolloin hänen mielenhämmennys ja täysi sydämensä tuskin jättivät hänelle tarpeeksi sielunvoimaa omain liikuntojansa määräämiseen.
Mutta äkkiä sattui hänen korvaansa ääniä, jotka kerrassaan nostivat hänen sielunsa täyteen pontevuuteen. Ne tulivat Pyhän Yrjön kukkulalta. Hän kuuli ensin yhden ainoan kovan, vihaisen ja hurjan haukunnan, jota paikalla seurasi kimeä kiljaus. Metsäkaurista ei Roswalin ääni koskaan vilkkaammin hypähyttänyt, kuin sir Kennethiä tämä arvaten kuolinhuuto hänen jalolta koiraltansa, jota ei tavallinen vahinko olisi saanut älähtämäänkään. Hän riensi kiireen kautta telttakadulle ja sille päästyään alkoi, raskaasta asustansa huolimatta, juosta kukkulaa kohti niin nopeaan, että harvat aseettomatkaan ihmiset olisivat voineet häntä seurata, ja kun hän ei vähentänyt vauhtiansa kunnaan juurellekaan jouduttuaan, seisoi hän muutamassa minuutissa kukkulanhuipun pienellä tasaisella tantereella.