Kuu pilkisti samassa pilven raosta ja näytti hänelle, että Englannin lippu oli kadonnut, ja että riuku, josta se oli liehunut, taitettuna makasi maassa, ja sen vieressä hänen uskollinen koiransa, nähtävästi kuoleman tuskassa.
Neljästoista luku.
Kunniani aarre, kerätty
Vanhuuden varaks', on siis kadonnut?
Ja maineen virta aivan kuivunut?
Niin on — ja avojaloin poikanen
Nyt poimii kiviä sen pohjasta.
*Don Sebastian.*
Hetken oltuaan tuskallisten mielenliikutusten vallassa, jotka ensin hurmasivat ja melkein pyörryttivät häntä, oli sir Kennethin ensimäinen ajatus katsella ympärilleen niiden perään, jotka olivat tehneet tämän väkivallan Englannin lipulle, mutta hän ei voinut heistä havaita vähintäkään jälkeä. Hänen toinen ajatuksensa — joka ehkä muutamia ihmisiä voipi kummastuttaa, vain niitä ei, jotka koirassa ovat löytäneet luotettavan ystävän oli tarkastella, missä tilassa hänen uskollinen Roswalinsa oli, joka näkyi saaneen kuoloniskun sitä velvollisuutta täyttäessään, jota hänen herransa oli viekoteltu laiminlyömään. Hän hyväili kuolevaa eläintä, joka uskollisena viimeiseen hetkeen saakka näkyi unhottavan oman kipunsa, kun ilokseen sai herraansa nähdä, ja yhä heilutteli häntäänsä sekä nuoleskeli hänen kättänsä silloinki, kun tukehutettu valitus osotti, että sir Kenneth vain lisäsi sen tuskia yrittäessään haavasta vetää pois siihen jäänyttä peitsen eli heittokeihään kärkeä; mutta heti senjälkeen se enensi heikkoja liehakoimisiansa ikäänkuin peljäten isäntäänsä pahastuttaneensa sen kautta, että ilmaisi niitä tuskia, joita hänen huolenpitonsa sille saatti. Kuolevan eläimen ystävyyden-osotukset olivat katkera lisäys siihen häpeän ja epätoivon tunteeseen, joka sir Kennethiä masenti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi menettänyt ainoan ystävänsä juuri samalla hetkellä kuin kaikkein muitten viha ja ylönkatse häntä kohtasi. Ritarin mieli murtui tuskallisen surun alle ja hän itki ja valitti ääneen.
Kun hän näin antausi surunsa valtaan, kuuli hän kirkkaan ja juhlallisen äänen, joka aivan lähellä häntä lausui seuraavat sanat kristittyin ja saracenein kesken käytetyllä lingua francalla:
"Vastoinkäyminen on kuin aamu- ja iltasade — kylmä, rasittava ja vastenmielinen ihmisille ja eläimille, se kuitenkin kasvattaa kukan ja hedelmän, dadelin, ruusun ja kranati-omenan".
Sir Kenneth kääntyi puhujaan ja havaitsi arapialaisen lääkärin, joka huomaamatta oli lähestynyt ja jalat ristissä istunut vähän hänen taakse sekä juhlallisen vakavalla, vaan sen ohessa säälivällä äänellä lausui niitä siveellisiä lohdutuksiansa, joilla korani ja sen tulkitsiat häntä varustivat; sillä itämaalla ei viisautena pidetä viisaan oman kekseliäisyyden osottamista, vaan hyvää muistia sekä "sen mitä on kirjotettu" sattuvaa käyttämistä ja tapahtumiin sovittamista.
Häpeissään siitä että häntä oli tavattu vaimontapaisessa surun näyttämisessä, pyhkäisi sir Kenneth harmistuneena kyyneleensä ja alkoi uudestaan hoidella kuolevaa lemmikkiänsä.
"Runoilia on sanonut", jatkoi arapialainen, ritarin poiskäännetyistä kasvoista ja tylystä käytöksestä huolimatta: "härkä peltoa ja kameli erämaata varten. Eikö lääkärin käsi olisi soveliaampi kuin sotilaan parantamaan haavoja, vaikka hän on vähemmän taitava niitä tekemään?"