"Jumala siitä varjelkoon!" sanoi skotlantilainen, tehden ristinmerkin; "mutta meitä on myös kielletty pakenemasta rangaistusta, jonka rikoksemme sietävät. Ja koska ajatuksesi, Hakim, uskollisuudesta ovat niin halvat, alan katua, että annoin sinulle oivan koirani; sillä jos se jääpi henkiin, se saapi herran, joka ei sen arvoa älyä".
"Lahja, jota kadutaan, on jo pyydetty takaisin", sanoi El Hakim; "mutta meitä lääkäreitä vala estää luotamme lähettämästä sairasta, ennenkuin hän on terveeksi tehty. Jos koira paranee, on se vielä kerran tuleva omaksenne".
"Kyllin tuosta, Hakim", sir Kenneth vastasi; "ihmiset eivät kernaasti haastele koirista ja havukoista, kun vain tunti erottaa heitä kuolemasta. Jättäkää minut yksin muistelemaan syntejäni ja taivahan armoa anomaan".
"Minä jätän sinut uppiniskaisuuteesi", sanoi lääkäri; "sumu peittää syvyyden niiltä, jotka ovat tuomitut siihen putoamaan".
Hän kulki verkalleen tiehensä, tuon tuostakin kääntyen taaksepäin, ikäänkuin odotellen, että hartauteen vaipunut ritari kutsuisi häntä takaisin joko sanoilla taikka merkeillä. Viimein hänen turbanilla peitetty vartalonsa katosi siihen telttasokkeloon, jota alkoi kukkulan alta, vaaleana hämärtäen aamukoiton heikossa valossa, joka nyt oli astunut himmentyneen kuutamon sijaan.
Mutta vaikka lääkäri Adonebekin sanat eivät olleet Kennethiin tehneet sitä vaikutusta, jota viisas olisi suonut, olivat ne kuitenkin synnyttäneet skotlantilaisessa halua henkensä säästämiseen, josta hän, häväistynä kuin hän piti itseään, oli valmis luopumaan, niinkuin likaisesta puvusta, jota hänen ei kauvemmin sopinut pitää. Nyt juohtui hänen mieleensä paljon mitä oli tapahtunut hänen itsensä ja erakon sekä tämän ja Shirkohfin eli Ilderimin kesken, ja kaikki näytti vahvistavan mitä El Hakim oli kertonut sovintokirjan salaisesta pykälästä.
"Se arvoisa petturi!" huudahti hän itsekseen. "Se harmaapäinen tekopyhä! Hän puhui uskottomasta miehestä, jonka oikea-uskoinen vaimo kääntäisi. — Ja kuka tietää, josko se valapatto ei näyttänyt Edith Plantagenet'n suloutta tälle Jumalan kiroomalle saracenille, jotta tuo koira näkisi kelpaisiko hän uskottoman haremiin? Jos minulla taasen olisi tuo uskoton Ilderim, tai mikä nimensä lienee, kourissani, joilla kerran pitelin häntä niin lujasti kuin ikänä koira on jänestä pidellyt, niin ainakaan hän ei koskaan enään lähtisi asialle, joka tuottaisi häpeää kristitylle kuninkaalle eli jalolle ja siveälle neidolle. Mutta tuntini kutistuvat äkkiä minuteiksi — kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy jotakin tehdä, ja joutusaan".
Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan telttaa.
Viidestoista luku.
Jo kukko höyhenpuvussaan
Kirkkaast' on kiekunut
Ja ilmottanut kaikille
Ett' päiv' on alkanut.
Kuningas Edward silmän loi
Aurinkoon loistavaan,
Ja kuuli korpin huutavan:
"Nyt verta kohta saan!"
"Niin saat", hän lausui, "taivahan
Mä kautt' oon vannonut,
Ett' Baldwin ystäväinsä kans
Illaks' on surmatut!"