*Chatterton.*
Samana iltana kuin sir Kenneth seisoi vahtipaikallansa, oli Richard, sen melskeisen tapauksen perästä, joka oli häirinnyt illan rauhaa, asettunut levolle sillä täydellä luottamuksella, jonka hän sai äärettömästä rohkeudestansa ja siitä etevyydestä, jota hän tarkotuksensa saavuttamista varten oli osottanut koko kristityn sotaväen ja sen päällikköjen läsnäollen, joista moni, kuten hän tiesi, pitivät Itävallan herttuan häpäisemistä voittona heidän itsensä yli; niin että hänen ylpeytensä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kuin hän yhden vihollisen kukistamalla oli satoja nöyryyttänyt.
Toinen hallitsia olisi kahdenkertaisiksi enentänyt vartiansa yöksi tämmöisen tapahtuman jälkeen, ja ainakin pitänyt osan väestään aseissa. Mutta Leijonasydän lähetti tänä iltana tavallisenki vartiaväkensä pois, ja käski sotamiehille jakaa viiniä, että he joisivat maljan hänen uudeksi terveydeksensä ja Pyhän Yrjön lipun kunniaksi; joten Englantilainen osasto leirissä olisi ollut aivan ilman vartioitta ja sotaisitta varokeinoitta, elleivät sir Tuomas de Vaux, Salisburyn kreivi ja muut ylimykset olisi ryhtyneet toimiin järjestyksen ja sotakurin ylläpitämiseksi juomatoverein kesken.
Saracenilainen lääkäri viipyi kuninkaan luona siitä kuin hän oli makuulle ruvennut siihen saakka kuin sydänyö oli kulunut, ja antoi hänelle tällä ajalla kahdesti rohtoja, sittekun hän ensin tarkoin oli ottanut vaarin täysikuun asemasta taivaalla, jonka vaikutusta hän selitti lääkkeensä voimalle edullisimmaksi taikka vahingoittavimmaksi. Vasta kolme tuntia sydänyön jälkeen El Hakim lähti kuninkaan teltasta siihen, joka oli pystytetty hänelle ja hänen saattoväelleen. Tiellä sinne hän pistäysi sir Kennethin telttaan tiedustelemaan, kuinka hänen ensimäinen potilaansa kristityssä leirissä, vanha Strauchan, niinkuin ritarin asekantajan nimi oli, jaksoi. Kysyessään sir Kennethin itsensä perään Ei Hakim sai tietää minkälaatuiseen virantoimintaan sir Kenneth oli määrätty, ja arvattavasti tämä tieto saatti häntä Pyhän Yrjön kukkulalle, jossa hän löysi etsittynsä siinä surkeassa tilassa, kuin edellisessä luvussa kerrottiin.
Oli auringon nousun-aika kuin aseellisen miehen hitaat askeleet kuultiin lähestyvän kuninkaan telttaa, ja ennenkuin de Vaux, joka nukkui herransa vuoteen vieressä yhtä herkästi kuin koskaan kahlekoira, ennätti enempää kuin hypähtää ylös ja sanoa: "kuka tulee?" astui Leopartin ritari telttaan, syvä ja nöyrä synkkyys kuvattuna miehuullisilla kasvoillansa.
"Kuinka uskallatte olla niin rohkea, herra ritari?" sanoi de Vaux ankarasti, vaikka äänellä, joka kunnioitti hänen herransa unta.
"Malta, de Vaux!" sanoi Richard, samassa heräten; "sir Kenneth tulee kuin ainakin hyvä sotamies tekemään tiliä vahdistaan — semmoiselle on kenralin teltta avoinna aina". — Hän nousi sitten lepäävästä asennostaan ja nojautuen kyynäspäälleen loi suuren kirkkaan silmänsä ritariin. "Puhu, herra skotlantilainen; sinä tulet kertomaan valppaasta, onnellisesta ja kunniallisesta vahdista, eikö niin? Jo sohina englantilaisen lipun poimuissa olisi riittänyt sitä varjelemaan, ilman semmoista ritariakin, kuin minä ihmiset sinua pitävät".
"Jona minua ei enään tulla pitämään", sanoi sir Kenneth. — "Vahtini ei ole ollut valpas, onnellinen eikä kunniallinen — Englannin lippu on ryöstetty".
"Ja sinä elät sitä kertoaksesi?" sanoi Richard äänellä, jossa ilmautui pilkallinen epäilys. — "Pois se, se ei ole mahdollista! Ei näy naarmuakaan kasvoissasi! Miksi seisot niin äänettömänä? Puhu totuus — kuningasten kanssa ei ole hyvä laskea leikkiä — vaan kuitenki tahdon sinulle antaa anteeksi, jos olet valehdellut".
"Valehdellut, herra kuningas!" vastasi onneton ritari ylpeällä äänellä ja tulisella silmäyksellä, kirkkaalla ja välähtävällä kuin kipinä kylmästä piikivestä. "Mutta tätäkin täytyy sietää. — Minä olen puhunut totta".