"Vaiti, hävitön!" sanoi kuningas; "sinä likaat ruhtinaan nimeä paljaastaan sitä lausumalla. — Ja kuitenki, de Vaux", hän lisäsi, "on merkillistä katsella tuon miehen käytöstä. Pelkuri eli petturi hänen täytyy olla, ja sitteki hän odotti Richard Plantagenet'n iskua, ikäänkuin käsivartemme olisi ollut kohotettu laskemaan ritarilyöntiä hänen hartiallensa. Jos hän olisi näyttänyt vähintäkään peljästyksen merkkiä — jos kasvonjuonne olisi värähtänyt tai silmäluomi räjähtänyt, minä olisin musertanut hänen päänsä niinkuin kristallipikarin. Mutta minä en voi lyödä, missä en tapaa pelkoa enkä vastustusta".
Hetken äänettömyys seurasi.
"Herra kuningas", sanoi Kenneth — —
"Haa!" keskeytti häntä Richard, "saitko takaisin kielesi käytännön? Pyydä taivaalta armoa, minulta ei; sillä sinun kauttasi on Englanti häväisty, ja vaikka olisit oma ja ainoa veljeni, et voisi rikostasi anteeksi saada".
"Minä en puhu armoa keltään kuolevaiselta anoakseni", sanoi skotlantilainen; "teidän majesteetinne mielivallassa on kieltää taikka suoda minulle kristillisen ripityksen — jos ihmiset kieltävät, antakoon Jumala minulle sen synninpäästön, jota muuten hänen kirkoltaan olisin anonut. Mutta jos kuolen heti taikka puolen tiiman päästä, pyytäisin teidän majesteetiltanne muutaman hetken kanssapuhetta ilmottaakseni jotakin, joka likimmästi koskee mainettanne kristittynä kuninkaana".
"Puhu", sanoi kuningas, joka varmaan odotti saavansa kuulla jotain tunnustusta lipun katoamisesta.
"Sanottavani", sanoi sir Kenneth, "koskee vain Englannin kuningasta eikä sovi kenenkään muun kuin hänen korvainsa kuultavaksi".
"Menkää sitte pois, hyvät herrat", sanoi kuningas Nevillelle ja de
Vaux'lle.
Edellinen totteli; mutta jälkimäinen ei tahtonut lähteä kuninkaan luota.
"Kun olette sanoneet, että minulla on ollut oikein", väitti de Vaux, "vaadin myös senlaista kohtelua kuin se, joka on ollut oikeassa, se tahtoo sanoa, minä tahdon noudattaa omaa tahtoani. Minä en jätä teitä yksin tuon kavalan skotlantilaisen kanssa".