"Vaiti", huusi hän "julkea konna! Taivaan kautta, enkö anna nykäistä kielen suustasi tulisilla pihdeillä, kun uskallat mainita jalon kristityn neitosen nimeä! Tiedä, kelvoton petturi, että jo ennen olen huomannut kuinka korkealle olet juljennut silmäsi kohottaa, ja minä suvaitsin sitä, vaikka se oli kovin suuri rohkeus, silloinki kuin olit viekotellut meitä — sillä sinussa on kaikki paljasta kavaluutta — tunnustamaan sinua jonkumääräisen arvon ja maineen ansainneeksi. Vaan että sinä huulilla, jotka oman häpeäsi ilmottaminen on saastuttanut — että sinä nyt uskallat jaloa orpanaamme mainita henkilönä, jonka kohtalo on sinulle kallis tai huolenpitoasi vaativa, se on suurin röyhkeys. Mitä se sinuun koskee, jos hän naipi kristityn taikka saracenin? — Mitä se sinuun koskee, jos leirissä, missä ruhtinaat päivällä ovat pelkureita, öisin varkaita, missä urhokkaat ritarit muuttuvat kelvottomiksi kavaltajiksi ja pettureiksi — mitä se sinuun taikka muihin koskee, sanon ma, jos minä suvaitsisin lankoudeilla siten yhdistyä rehellisen ja urhoollisen Saladinin kanssa?"
"Vähän tosin minuun, jolle koko mailma kohta on sama kuin ei mitään", vastasi sir Kenneth rohkeasti, "mutta jos makaisin kidutuspenkilläkin, sanoisin sinulle että se, mitä olen lausunut, suuressa määrässä koskee sinun omaatuntoasi ja sinun mainettasi. Minä sanon sinulle, herra kuningas, että jos ajatuksissasikaan arvelet naittaa sukulaistasi, lady Edithiä —"
"Älä mainitse häntä äläkä hetkeäkään muistele häntä", sanoi kuningas uudestaan kouristaen sotanuijaansa, niin että hänen väkevän käsivartensa jänteet paisuivat, ikäänkuin tammen väliä kiertävä muratikasvin köynnös.
"Ei mainita — ei muistella häntä!" vastasi sir Kenneth, jonka itsehalvennuksesta sortuneet hengenvoimat tämän kiistan kautta alkoivat saada entisen jäntevyytensä takaisin, "pyhän ristin kautta, johon panen toivoni, hänen nimensä on oleva viimeinen sana suussani, hänen kuvansa viimeinen ajatus sielussani. Käytä kehuttua voimaasi tätä paljasta päätäni vastaan ja koeta, voitko aikomustani estää".
"Hän tekee minun hulluksi!" sanoi Richard, jota pahantekiän pelkäämätön lujamielisyys vasten hänen tahtoaan alkoi saattaa horjuvaksi päätöksessään.
Ennenkuin Gilslannin Tuomas ennätti vastata, kuului ulkoa hälinä ja kuninkaattaren tuloa ilmotettiin teltan etumaisesta osastosta.
"Pidätä häntä — pidätä häntä, Neville", sanoi kuningas; "tämä ei ole mikään näky vaimonpuolia varten. — Hyi, että olen antanut viheliäisen petturin näin vihastuttaa itseäni! Vie hänet pois, de Vaux", kuiskasi hän, "telttamme takaoven kautta — vartioitse häntä tarkasti ja vastaa hengelläsi hänen säilyttämisestä. Ja kuule, hänen täytyy heti kuolla, anna hänen sentähden puhutella rippi-isää, me emme tahdo kuolettaa sielua ja ruumista. — Ja odota — kuule — me emme tahdo häntä häväistä — hän saa kuolla kuin ritari, vyö ja kannustimet päällään: sillä jos hänen petoksensa on musta kuin helvetti, niin hän rohkeudessa vetää itse paholaiselle vertaa".
De Vaux, joka arvaten oli hyvillään siitä, että tämä kohtaus päättyi ilman Richardin alentamatta itseänsä siihen epäkuninkaalliseen työhön, että omalla kädellä olisi tappanut vankia, joka ei tehnyt vastarintaa, kiiruhti salaisen oven kautta viemään sir Kennethiä toiseen telttaan, jossa häneltä riisuttiin aseet ja hän suuremmaksi varmuudeksi pantiin kahleisiin. Tarkalla ja surullisella huomaavaisuudella de Vaux katseli päältä, kun telottajan apulaiset, joitten haltuun sir Kenneth nyt jätettiin, ryhtyivät näihin ankariin varokeinoihin.
Kuin ne olivat lopetetut, sanoi hän juhlallisesti onnettomalle rikoksen tekiälle: "kuningas Richardin tahto on, että kuolette ilman arvon alennuksetta, ilman ruumiinne silpomista ja vaakunanne häpäisemistä, ja että telottajan miekka on erottava pään ruumiista".
"Se on laupiasta", sanoi ritari matalalla ja miltei nöyrällä äänellä, ikäänkuin odottamattoman armon saanut; "perheeltäni säästyy siten pahin osa kertomuksesta. Oi, isäni, isäni!"