Tämä puoliääneen lausuttu huudahus ei jäänyt tylyn, mutta hyväluontoisen englantilaisen huomaamatta, ja hän siveli suuren kätensä seljällä karkeita kasvojaan, ennenkuin saattoi puhettansa jatkaa.
"Vielä on Richard kuninkaan tahto", sanoi hän vihdoin, "että saatte puhutella jotakuta pyhää miestä, ja tielläni tänne tapasin erään karmeliitamunkin, joka voipi teitä valmistaa matkallenne. Hän odottaa ulkona, kunnes olette siinä mielentilassa, että voitte häntä vastaanottaa".
"Tapahtukoon se heti", sanoi ritari. "Tässäkin Richard on lempeä. En ole koskaan ollut enemmän valmis puhuttelemaan hurskasta isää, kuin juuri nyt; sillä elämä ja minä olemme jättäneet jäähyväiset toisillemme, aivan kuin kaksi matkamiestä jotka ovat joutuneet tienhaaraan, missä heidän matkansa eroavat".
"Se on hyvä", sanoi de Vaux pitkään ja juhlallisesti; "sillä mieltäni pahottaa käskyjeni loppu-osan kertominen. Kuningas Richardin tahto on että valmistautte pikaiseen kuolemaan".
"Jumalan ja kuninkaan tahto tapahtukoon", vastasi ritari kärsivällisesti. "Minä en väitä tuomiota vääräksi enkä pyydä toimeenpanemisen viivyttämistä".
De Vaux alkoi lähteä teltasta, mutta hyvin hitaasti; hän pysähtyi ovella ja kääntyi katsomaan skotlantilaista, jonka kasvoista kaikki maalliset ajatukset näyttivät poistuneen, ikäänkuin hän olisi valmistellut itseään syvään hartauteen. Tanakan englantilaisen paronin tunteet eivät olleet juuri vilkkainta laatua, mutta tällä kertaa kuitenki tavaton sääliväisyyden tunne hänen valtasi. Hän palasi joutusasti sen ruokokimpun luo, jolla vanki istui, tarttui hänen kahlehittuun käteensä ja sanoi niin lempeästi, kuin hänen karkea äänensä salli: "sir Kenneth, sinä olet nuori, sinulla on isä. Minun Ralphini, jonka jätin Irthingin rannoille pienellä Galloway-oriillaan ratsastamaan, tulee kerran sinun ijälliseksi — ja Jumala suokoon että näkisin hänen nuoruutensa lupaavan yhtä paljon kuin sinun, jos viimeksi kuluneen yön jätän lukematta! — Eikö mitään voida tehdä eli puhua sinun hyväksesi?"
"Ei mitään!" kuului surullinen vastaus. "Minä olen luopunut vahdistani, lippu, joka minulle uskottiin, on kadotettu. Kun telottaja ja mestauspölkky ovat valmiit, on myöski pää valmis ruumiista eroamaan".
"No, Jumala olkoon sinulle armollinen!" sanoi de Vaux. "Kuitenkin soisin että itse olisin ruvennut tuohon vahtiin, vaikka se olisi maksanut parhaan hevoseni. Tässä on joku salaisuus, nuorukainen, jonka yksinkertainen mies hoksaa löytyväksi, vaikka hän ei voi sitä erottaa. — Pelkuri? mitäs vielä! Ei pelkuri koskaan ole taistellut, niin kuin olen nähnyt sinun tekevän. — Petturi? Minä en voi käsittää, että petturit niin tyynesti voisivat petokseensa kuolla. Sinua on vahtipaikaltasi viekoteltu jonku sievästi keksityn ansan — jonku hyvästi mietityn juonen kautta; hätääntyneen tytön huuto on korvaasi sattunut, taikka jonku iloisen kaunottaren katse viehättänyt silmäsi. Älä siitä punastu; jokaista meitä omat tuommoiset houkutukset saattaneet harhateille. Kas niin, minä pyydän sinua, kevennä omaatuntoasi minulle äläkä papille. — Richard on armelias, kun hänen vihansa on asettunut. Eikö sinulla ole mitään uskomista minulle?"
Onneton ritari käänsi kasvonsa pois hyväntahtoisesta soturista ja lausui: "ei mitään".
De Vaux, joka nyt oli koettanut kaikki houkutuskeinonsa, nousi ylös, ja lähti teltasta, käsivarret ristissä ja mieli synkempänä, kuin mitä asia hänestä ansaitsi — milteipä suuttuneena itselleen, että niin vähäpätöinen asia, kun yhden skotlantilaisen kuolema, niin kovasti oli häneen koskenut.