"Mutta", sanoi hän itsekseen, "vaikka nuo kömpelöt lurjukset ovat vihollisiamme Cumberlannissa, täytyy heitä Palestinassa pitää melkein veljeksinä".

Kuudestoista luku.

Ei pitkälle oo armahas
Älystä kehutusta,
Ja sukkeluutensakin on
Vain vaimon laverrusta.

*Laulu.*

Korkeasukuista Berengariaa, Sanchez'n, Navarran kuninkaan, tytärtä ja sankarillisen Richard kuninkaan puolisoa, luettiin aikakautensa kauniimpain naisten joukkoon. Hänen ruumiinsa oli hento, mutta verrattoman kaunismuotoinen. Luoja oli hänelle lahjottanut hänen kotimaassa harvoin tavattavan ihanan ihon, tuuhean, valkean tukan ja niin erinomaisen lapselliset kasvot että hän näytti monta vuotta nuoremmalta, kuin hän oikeastaan oli, ehkä hän vielä ei ollutkaan yhtäkolmatta täyttänyt. Kenties hän tätä nuorellista ulkonäköään muistellen teeskeli, tai ainakin osotti lapsellista oikullisuutta ja leikillisyyttä käytöksessään, pitäen sitä ehkä sopivana nuorelle vastanaineelle naiselle, jonka arvo ja ikä oikeutti häntä muilta vaatimaan mielijohdettensa ja oikkujensa anteeksiantoa ja unohtamista. Hän oli luonteeltaan hyvin hyväsydäminen, ja jos hänelle annettiin tarpeellinen määrä ihmettelemistä ja kunnioitusta, joka hänen mielestään sai olla jokseenkin suuri, ei voinut kellään olla parempi ja ystävällisempi mielenlaatu; mutta niinkuin kaikki ylenvaltiaat eli despotit hän halusi valtaansa laajentaa samassa määrässä, kuin hänelle vapaatahtoisesti suotiin enemmän mahtia. Väliin, myöskin silloin kun koko hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty, hän suvaitsi tulla kipeäksi tai joutua pahalle tuulelle; ja lääkärit saivat aivojaan ahdistaa löytääksensä nimiä olemattomille taudeille, samalla kuin hänen hovineitinsä ponnistivat mielikuvituksensa voimia uutten leikkien, uutten päähinetten ja uutten hovijuorujen keksimiseen, sillä tavoin aikaa kuluttaakseen näitten ikäväin puuskain kestäessä, jolloin heidän oma tilansa ei juuri ollut kadehittava. Heidän tavallisin apukeinonsa, tämän taudin karkottamiseksi oli joku kepponen, tai pieni pilanteko toisillensa, ja takaisin palaavan iloisuutensa hilpeydessä ei tuo hyvä kuninkaatar, totta puhuen, pitänyt suurta väliä sillä, josko nämät ajanvietteet olivat oikein sopivia hänen arvolleen, taikka jos se mielipaha minkä muut näistä ilveistä kärsivät, ei ollut suurempi, kuin se huvitus, minkä hän itse tunsi. Hän luotti puolisonsa suosioon ja korkeaan arvoonsa korvataksensa mitä nämät kepposet saattoivat muille maksaa. Sanalla sanoen, hän leikki ja hyppeli kuin nuori naarasleijona, joka ei arvaa niiden käpäläin painoa, jotka hän leikkikumppaleinsa hartioille laskee.

Kuninkaatar Berengaria rakasti innollisesti miestään, mutta pelkäsi hänen ylpeää ja hillitsemätöntä luontoa, ja koska hän tiesi ei voivansa hänelle nerossa vertoja vetää, ei hän juuri mielihyvällä nähnyt, että Richard usein puheli kernaammin Edith Plantagenet'n kuin hänen kanssa, ainoastansa sentähden että edellisen puhetapa, laajempi käsitysvoima ja ylemämmät ajatukset ja tunteet häntä enemmän huvittivat kuin hänen kauniin puolison liverrykset. Berengaria ei tämän tähden vihannut Edithiä, vielä vähemmin mietti hänelle mitään pahaa; sillä vähäiseen itserakkauteen katsomatta, oli hänen luonteensa ylipäätään hyvä ja jalo. Mutta hänen, näissä seikoissa tarkkanäköiset, hovinaiset olivat tähän aikaan huomanneet, että lady Edithiä tarkottava pistävä kokkapuhe oli varma keino hänen englantilaisen majesteetinsa alakuloisuuden poistamiseksi, ja se keksintö oli heiltä säästänyt paljon päänvaivaa.

Tässä oli jotain epäjaloa, sillä lady Edithiä pidettiin orpona tyttönä ja vaikka häntä kutsuttiin Plantagenet'ksi ja Anjoun ihanaksi neidoksi, ja Richard oli hänelle suonut vain kuninkaallisen perhekunnan jäsenille kuuluvia etu-oikeuksia, ja toimittanut hänelle niihin vastaavan sijan hovissaan, tiesivät kuitenkin harvat, eikä kukaan englantilaisessa hovissa liikkuva olisi rohjennut kuulustella, miten hän oikeastaan oli Leijonasydämelle sukua. Hän oli Englannin kuulusan leskikuninkaattaren Eleonoran seurassa Messinassa tullut Richardia vastaan yhtenä niistä naisista, jotka olivat häitänsä viettävän Berengarian seuraksi määrätyt. Richard kohteli sukulaistaan suurella kunnioituksella, ja kuninkaatar teki hänen alituiseksi seuraneidokseen sekä osotti hänelle ylipäänsä paljon ystävyyttä, sitä vähäistä kateellisuutta lukuunottamatta, josta olemme maininneet.

Hovinaisilla ei pitkään aikaan ollut muuta muistuttamista Edithiä vastaan kuin satunnaista moitetta vähemmän onnistuneesta hiustenkiherryksesta tai sopimattomasta kleningistä; sillä Edithiä ei pidetty tällaisiin salaisuuksiin suuresti perehtyneenä. Skotlantilaisen ritarin hiljainen palvelus ei myöskään jäänyt huomaamatta; hänen värejä, kypärin koristuksia, sankaritöitä, mielilauseita ja merkityskuvia pidettiin tarkasti silmällä ja tehtiin joskus satunnaisen leikkipuheen esineiksi. Vaan sitten tuli tuo kuningattaren ja hänen neitojensa vaellusretki Engaddiin, jolle hän oli lähtenyt kuninkaan parantumiseksi tehdyn lupauksen johdosta, ja johon Tyron arkkipiispa valtiollisista syistä häntä kehotti. Tällä matkalla ja tämän pyhän paikan kappelissa, joka ylhäältä oli yhdistyksessä karmeliitanunnain luostarin ja alhaalta erakon luolan kanssa, eräs kuninkaattaren naisista huomasi ne salaisen tuttavuuden merkit, jotka Edith antoi rakastajalleen, eikä hetkeäkään viipynyt hänen majesteetillensä sitä kertomusta. Kuninkaatar palasi retkeltään, varustettuna tällä oivalla receptillä ikävyyttä vastaan, ja seuransa samalla kertaa lisääntyi kahdella kääpiöraukalla, jotka hallitusistuimeltaan karkotettu Jerusalemin kuninkaatar hänelle oli lahjottanut, ja jotka olivat niin luvattomia ja hulluja (siis lajissansa niin eteviä) kuin mikään kuninkaatar saattoi haluta. Berengarian lapselliseen päähän oli silloin pistänyt koettaa, mitä vaikutusta tuommoisten kamalain ja eriskummaisten otusten äkillinen ilmestyminen tekisi ritarin hermoihin, kun hän oli yksin kappelissa; mutta ritarin levollisuus ja erakon väliintulo oli leikin pilannut. Nyt kuningatar oli keksinyt uuden, jonka seuraukset näyttivät arveluttavammiksi kääntyvän.

Sir Kennethin poismentyä teltasta tapasivat naiset taas toisensa, ja kuninkaatar, joka ensin ei suuresti huolinut Edithin katkeroista nuhteista, vastasi hänelle vain syyttämällä häntä teeskennellystä kainoudesta ja terävästi pilkkaamalla Leopartin ritarin pukua, kansaa ja varsinkin köyhyyttä, jolloin hän osotti niin suurta leikillistä, vaan samalla ivallista häijyyttä, että Edithin vihdoin täytyi siirtää itsensä ja rauhattomuutensa omaan huoneeseensa. Mutta kun eräs kamarineitsyt, jonka Edith oli käskenyt käydä tiedustelemassa, aamulla tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja sen vartia kadonnut, kiiruhti hän kuninkaattaren huoneeseen ja pyysi kiihkeästi häntä nousemaan ylös ja viipymättä lähtemään kuninkaan telttaan tehollisen välityksensä kautta tehdäksensä ilveilynsä vaaralliset seuraukset tyhjäksi.

Kuninkaatar, joka nyt vuorostaan joutui sähkähyksiin, syytti tavallisuuden mukaan muita omasta ajattelemattomuudestansa, sekä koki tuhansilla mahdottomilla arveluilla viihdyttää Edithin huolta ja lepyttää hänen mielipahaansa. Hän oli varma siitä, ettei mikään onnettomuus ollut tapahtunut — ritari luultavasti oli makaamassa yövahtinsa perästä. Ja jos hän, peljäten kuninkaan vihaa, olisi karannut lipun kanssa, niin se oli vain kappale silkkivaatetta ja hän köyhä onnenhakia — taikka jos hän jonku aikaa saisi vankeudessa istua, voisi kuninkaatar kohta suostuttaa kuningasta antamaan hänelle anteeksi — ei tarvittu muuta kuin malttavasti odotella, niin Richardin suuttumus kyllä haihtuisi.