»Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen», sanoi Dalgetty; »irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo poikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä valloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan miekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen ruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään ikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas Hepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien avulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi kädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta vastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja suurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat siis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä hakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut sitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.»
»Upseeripaikan irlantilaisessa väessä», sanoi Menteith, »arvelen melkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.»
»Mutta yhtä hyvin», virkkoi kapteeni Dalgetty, »on toinen ja tärkein esteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se 'soldado' häpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja 'palkka' ja 'gelt' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset palkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani puolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä kuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta 'ex contrario' (toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden vastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii arvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä varoista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran kuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset te kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän varastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa asioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin harvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai sopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan minunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa pitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei voi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.»
Anderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt kunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. »Luullakseni, korkea herra», sanoi hän, »voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat kapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista ottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen, luulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin sääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä myöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme alangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat kädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista, vääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää sotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita, joilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden lahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle retkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja rangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien puolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan palkakseen—mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä ritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.»
»Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?» kysyi kapteeni puhujalta.
»Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme», vastasi mies nöyrästi.
»Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?» kysyi Dalgetty vielä.
»Sitä kunniaa ei minulla ole ollut», vastasi Anderson.
»Teidän palvelijallanne, korkea herra», virkkoi Dalgetty, kreivi Menteith'in puoleen kääntyen, »on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä käsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän liiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on saatu.—Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.»
»Tehkää niin, kapteeni», sanoi kreivi Menteith. »Te saatte koko yön sitä miettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani vakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.»