»Ja se on minulle sangen tervetullutta», virkkoi kapteeni, »sillä päivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä kauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein täytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni paikaltaan.»
NELJÄS LUKU.
Yhtyipä kerran laaksossa
Vuoriston kelpo poikia.
Ei nähty koskaan uljaampia
Tikarin, miekan kantajia,
Kaikissa, jotka pöksyin sijaan
Kilt-hamein verhoo polvuisiaan,
Plaid-vaatteen pukee päälle takin
Ja kovaan päähän suikulakin.
Meston.
Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti, rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli linna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli oli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai pari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut »linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella olivat tavalliset ulkohuoneet.
Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin vihollisen tapainen pyrki sisään.
Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.
Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa, karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui talliin ratsunsa perästä.
Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen. Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa, varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää. Kreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja ojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä, eipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.
»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»