»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan juo samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»
»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on hyvää, eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan ennenkuin sinun?»
Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana. Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa, valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja ja »plaideja» (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä, muutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin ympäri seiniä—olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.
Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa, voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa, kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen, niinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat seisoivat valkean ääressä—nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat vähän syrjempänä.
»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet matkakumppanistamme?»
»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen. Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»
»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith. »Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon palkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin purskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.»
»Älkää panko pahaksi, herra kreivi», sanoi Anderson, »jos pyydän, että niin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa vihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi saada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden tekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme tule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme, tuo 'soldado'. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua puhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä liian suuri.»
»Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin voin», sanoi kreivi Menteith, »ja niinkuin tähänkin asti olen teidän kehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että tuo konna olisi hiidessä!»
»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle litistää toinen skorppioni.—Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua muiden korviin.»