»Annikka», sanoi hän, »sinä tiedät aivan hyvin, kuinka huonosti sanasi sopivat yhteen minun tunteitteni kanssa. Mutta sinä väärinkäytät valtaasi minua kohtaan, ja iloitset lähdöstäni, toivoen sillä pääseväsi vakoojasta, joka väijyy sinun ja Menteithin seuranpitoa. Mutta kavahtakaa molemmat!» lopetti hän ankaralla äänellä. »Sillä milloin on kuultu, että Allan Mac Aulaylle olisi joku häväistys tehty, hänen sitä kymmenkertaisesti kostamatta?»
Näin sanoen hän puristi kovasti Annikan käsivartta, veti lakkinsa alas silmille ja astui ulos kamarista.
YHDESKOLMATTA LUKU.
———Kun läksit pois,
Ma tunsin mielen' miettehet, ja näin
Mi niissä riehui. Voi! Se oli lempi.
Mut iloa ei siitä tullut, sillä
Jos muualla en elää sais, kuin vaan
Sun silmäis edessä, jo kuollut oisin.
Philaster.
Annikka Lylellä oli nyt silmiensä edessä se hirvittävä juopa, jonka oli avannut Allan Mac Aulayn rakkaudentunnustus ja mustasukkaisuus. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän horjahtelisi aivan turmion kurimuksen jyrkällä äyräällä ja häneltä olisi juuri tänä hetkenä kaikki turva, kaikki ihmisapu ryöstetty. Hän oli jo kauan tietänyt rakastavansa Menteithiä syvemmällä kuin sisarenrakkaudella; ja kuinka olisikaan voinut toisin käydä, kun muistamme, kuinka likeisessä tuttavuudessa he olivat niin kauan aikaa eläneet, kuinka jalo mielenlaadultaan tuo nuori aatelisherra oli,—kuinka harras hänen kohteliaisuutensa Annikkaa kohtaan ja kuinka verrattomasti etevämpi sekä sydämensä lempeyden että myös ulkonaisen käytöksensä sulavuuden puolesta hän oli kaikkia niitä raakoja sotureita, joiden seurassa Annikka eli? Mutta Annikan rakkaus oli sitä hiljaista, ujoa, mietiskeleväistä laatua, joka tyytyy rakastetun miehen onnen katselemiseen, laskematta sydämeensä rohkeampia, vaateliaampia toiveita. Pikkuisen gaelinkielisen laulun, jossa hän esitti nämät tunteensa, on nerokas ja onneton Anterus Mac Donald kääntänyt englanninkielelle. Mielellämme panemme ne rivit tähän:
Jos kotis niinkuin mun ois matalainen,
Kuink' autuaana siinä kanssas asuisin.
Ja minne työntäis tuuli, veisi laine,
Ma sinne kanssas iloisena kulkisin.
Mut meidät eroittaapi kova sallimus,
Meit' ajain eri teitä,—ah jos sulle
Ois suotu onnen tie! Sun muistos, rukous
Sun puolestas se kylliks' oisi mulle.
Vaikk' kipu katkera mun sielun' täyttää,
Kun toivo viimeinenkin multa katoaa,
Ei huokaus saa tuskiani näyttää,
Ei itku itsekäs mun huoltan' ilmoittaa.
En tahdo mustin murhekasvoin astua
Eloni tietä verkkaan vieriväistä,
Ett'ei mun kyynelteni tulva haikea
Haavoittais armaan mieltä sääliväistä.
Allanin vimmainen rakkaudentunnustus oli tehnyt tyhjäksi Annikan romanttisen päätöksen salaa sydämessään hellitellä ihailevaa lempeä Menteithiä kohtaan, pyytämättä mitään vastalempeä. Jo kauan aikaa oli hän pelännyt, mikäli kiitollisuus ynnä myös se tunto, että tämä niin ylpeä, väkivaltainen mies häntä kohdellessaan aina lauhdutti luonnettansa, sallivat pelkoa. Ja nyt Annikka katseli häntä sulalla kauhistuksella, johon hänellä, joka niin hyvin tunsi Allanin mielenlaadun sekä edellisen elämän, olikin täysi syy. Jos hänen mielensä olikin muissa suhteissa jaloa lajia, niin oli kuitenkin yleiseen tietty asia, ettei Allan koskaan voinut saada himojensa hurjuutta hillityksi. Hän käyskeli isänsä talossa ja maalla kesytetyn leijonan tavalla; ei kukaan tohtinut sanallakaan häntä vastustaa, peläten että muuten hänen vihansa luontainen vimma saattaisi herätä. Monta vuotta oli jo tällä tavoin kulunut kenenkään tekemättä hänelle vastusta tai puhumatta sanaakaan häntä vastaan. Sentähden luultavasti ei mikään muu kuin se terve, luonnollinen järki, joka kaikissa muissa suhteissa, paitsi kun hänen näkynsä tulivat puheeksi, oli hänen mielenlaatunsa perustuksena, ollut estänyt Allania tulemasta koko ympäristönsä vitsaukseksi ja peloitukseksi. Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä peloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn astuessa sisään.
Helppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli elämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa seurustelemaan. Itsekin hän osittain käsitti, että kasarmissa, vahtihuoneessa tahi paraatissa tavalliset puheenparret eivät sopineet naisten kanssa keskustellessa. Ainoan ajanjakson, joka ei ollut sodissa kulunut, oli hän viettänyt Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Ja vähät siellä saamansa opit hän jo oli aikaa sitten unohtanut, paitsi housujensa paikkaamisen ja ateriansa kiireisen suorittamisen taidot, joita molempia hän yhä perästäpäinkin, tiheän tilaisuuden pakosta, oli ahkerasti harjoitellut. Kuitenkin oli hämärä muisto siitä, mitä hän oli tuolla rauhanajallansa oppinut, se lähde, josta hän ammensi puhetapansa seurustellessaan naisväen kanssa. Toisin sanoen, hänen puheensa tuli pedanttiseksi, niin pian kun se ei enää ollut soturimainen.