»Sinun pitää siihen tottua», lausui Allan, »jos edelleen tahdot kulkea tämän armeijan kanssa, joka on turmioon tuomittu—pian saat samallaiselta tantereelta hakea veljeni ruumista—Menteithin ruumista—minun ruumistani. Mutta tästä viimemainitusta työstä ei sinulle taidakaan liioin surua tulla—sinä et rakasta minua!»
»Tämä on ensi kerta, kun olet minua rakkauden puutteesta moittinut», itki Annikka. »Olethan minun oma veljeni—pelastajani—suojelijani— voinko olla sinua rakastamatta?—Mutta synkkä hetkesi lähenee, anna mun tuoda harppuni——»
»Seiso paikallasi», käski Allan, yhä vielä pitäen hänestä kiinni. »Olkoot ilmestysnäkyni kotoisin taivaasta tahi helvetistä, taikka tuosta väli-ilmasta, missä ruumiista irtautuneet henget asuvat—olkoot näkyni vaikka, niinkuin saksilaiset sanovat, kiihoituksissa olevan mieleni perättömiä kuvitelmia—eivät ne nyt minuun vaikuta; nyt puhun tämän silminnähtävän maailman kieltä.—Sinä et rakasta minua, Annikka—sinä rakastat Menteithiä—hän rakastaa sinua—ja Allanista sinä et huoli enempää kuin noista raadoista, jotka tuolla makaavat kankaalla.»
Ei ole luultava, että tämä kummallinen puhe olisi sille, jota puhuteltiin, ilmoittanut mitään uutta. Ei ole sitä naista, joka samoissa oloissa eläen ei olisi jo aikaa sitten arvannut rakastajansa mietteitä. Mutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä seikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä seurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli tulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.
»Sinä unhoitat», virkkoi hän, »oman kuntosi ja mielenjaloutesi, kun näin loukkaat aivan turvatonta olentoa, jonka kohtalo on niin kokonaan annettu sinun valtaasi. Tiedäthän, kuka ja mitä minä olen, ja kuinka mahdotonta on, että Menteith taikka sinä voisitte minulle puhua muusta rakkaudesta kuin siitä, mitä ystävälle suodaan. Tiedäthän, mistä kurjasta suvusta minä luultavasti olen syntyisin.»
»En tahdo sitä uskoa», sanoi Allan kiivaasti; »saastaisesta lähteestä ei koskaan voi tulla kirkasta pisaraa.»
»Mutta juuri sen vuoksi», rukoili Annikka, »kun se asia on niin epätietoinen, ei sinun toki pitäisi hennoa puhua minulle tämmöisiä sanojia.»
»Kyllä sen tiedän», virkkoi Allan, »että se on esteenä meidän välillämme—mutta tiedän myös, ettei se ole niin aivan ylipääsemätön este sinun ja Menteithin välillä.—Kuule, mitä sanon, rakas Annikkani!—lähde pois tältä kauhistuksen ja vaaran tantereelta—tule kanssani Kintailiin—minä vien sinut jalon Seaforthin rouvan kartanoon—taikka kuljetan sinut täydessä turvassa Icolmkilliin, missä vielä asuu muutamia naisia, jotka ovat pyhittäneet elämänsä Jumalan palvelemiseen, esi-isiemme tavan mukaan.»
»Sinä et ole arvellut, mitä minulta vaadit», vastasi Annikka. »Jos tämmöiselle matkalle lähtisin ainoastaan sinun suojeluksesi alaisena, niin en olisi niin kaino kuin neidon tulee olla. Minä tahdon pysyä täällä, Allan—täällä jalon Montrosen suojeltavana. Ja kun hänen marssinsa jälleen painuu alangoille päin, aion keksiä jonkun keinon poistaakseni tästä leiristä neidon, joka—vaikkei ymmärrä millä tavalla—on joutunut vihasi esineeksi.»
Allan seisoi kahden vaiheella, ikäänkuin ei olisi tietänyt, pitikö suoda valta säälintunteelle siitä, kun tyttö oli niin hädissään, vai suuttumukselle hänen vastarinnastaan.