»Haavako?» kysyi Montrose huolissaan; »antakaa mun katsoa sitä.—»Voi!» lisäsi hän, »en olisi tästä saanut tietoa, jos en olisi uskaltanut tutkia ja koetella toista salaisempaa, vaarallisempaa. Menteith, minä säälin teitä—minunkin sydämessäni—mutta miksi herättäisin uudestaan kipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!»
Näin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään.
Annikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta, hiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa. Helppo on uskoa, että lääkärin- ja haavurintaito ei siihen aikaan ollut olemassakaan eri virkana. Ne harvat, yksinkertaiset parannuskeinot, joita käytettiin, olivat naisten taikka vanhusten hallussa, joille tiheään sattuvat tapaturmat antoivat valitettavasti sangen paljon tilaisuutta kokemuksensa laajentamiseen. Se huoli ja tarkkuus, jolla Annikka Lyle oli johtanut palvelijoittensa ynnä muiden naisten hoitotointa, oli ollut suureksi hyödyksi tässä tuimassa sodassa. Ja kernaasti hän oli antanut apuansa sekä omille että vihollisillekin, mille se milloinkin oli enimmin tarpeellinen. Hän seisoi nyt par'aikaa eräässä linnan huoneessa, valvoen huolellisesti, kuinka haavoihin pantavia ruohoja valmistettiin; hän kuunteli milloin tämän, milloin tuon naisen kertomusta sen erinäisessä hoidossa olevien sairaitten tilasta; hän jakeli, mitä hänellä oli apukeinoja heidän tuskansa lievittämiseksi. Tämmöisissä puuhissa hän oli, kun Allan Mac Aulay äkkiä astui huoneeseen. Annikka säikähtyi, sillä hän oli kuullut Allanin lähteneen pois leiristä kaukaiselle toimelle; ja vaikka hän oli tottunut näkemään ottoveljeänsä synkkänä, näyttivät tämän silmät nyt tavallista synkemmiltä. Allan seisoi hänen edessään aivan ääneti; Annikka tunsi välttämättömäksi itse aloittaa puhetta.
»Minä luulin», virkkoi hän vähän väkinäisesti, »että sinä olit jo lähtenyt.»
»Matkakumppanini odottelee minua», sanoi Allan; »minä lähden kohta.»
Mutta kuitenkin Allan seisoi vielä Annikan edessä, pitäen kiinni käsivarresta, jota hän puristeli, ei niin kovaa, että olisi koskenut, sittenkin tarpeeksi, näyttääksensä suurta ruumiinvoimaansa; sillä hänen kätensä kouristi kuin kahleen rengas.
»Otanko esille harpun?» kysyi Annikka pelokkaalla äänellä; »onko—onko varjo peittänyt sielusi?»
Allan ei vastannut, vaan sen sijaan talutti Annikan huoneen ikkunan luokse, jonne tappelutanner näkyi kaikkine kauhuineen. Siellä makasi tiheästi kuolleita sekä haavoitettuja; ja par'aikaa puuhailivat siellä rosvot, riistäen vaatteita sodan ja klani-päälliköittensä kunnianhimon uhreilta. He tekivät sitä aivan huolettomasti, ikäänkuin kaatuneet eivät olisikaan olleet ihmisiä, samallaisia kuin he, ja ikäänkuin ei sama kohtalo olisi voinut heille itselleenkin osua, kenties jo huomispäivänä.
»Onko tämä näky mielestäsi hauska?» kysyi Allan.
»Se on kauhistuttava!» vastasi Annikka, peittäen silmänsä käsillään.
»Kuinka voitkaan käskeä minua sitä katselemaan?»