»Hän ei ole täältä kaukana», vastasi haavoitettu rosvo.—»Mutta älkää lyökö häntä, sillä hän on niitä miehiä, jotka maksavat tuuman karkaistua terästä jokaiselta ruoskansiiman kyynärältä.»
»Se on sangen sopimaton kerskaus», moitti Dalgetty. »Mutta minä olen sinulle hieman kiitollisuuden velassa, Ranald, ja sentähden se olkoon anteeksi annettu.»
»Ja jos arvelette olevanne minulle jossakin kiitollisuuden velassa'', virkkoi rosvo, »niin voitte sen velan suorittaa yhteen pyyntööni suostumalla.»
»Ranald veikkonen», vastasi Dalgetty. »Minä olen joutavissa tarinakirjoissa lukenut tämmöisistä ennaltasuostumisista pyyntöihin, joilla ajattelemattomat ritarit viekoitettiin heille sangen vahingollisiin sitoumuksiin. Siitä syystä, Ranald, meidänaikuiset viisaanlaiset ritarit eivät koskaan lupaa mitään, ennenkuin tietävät voivansa pitää sanansa lupauksen mukaan, niin ettei se tuo heille itselleen vastusta tahi kiusaa. Saattaa olla, että sinä tahtoisit saada minut toimittamaan tuon naislääkärin tänne haavaasi katsomaan. Mutta sinun pitää muistaa, Ranald, että tämä huone, missä makaat, on likainen ja että se voisi tahrata neiti Annikan koreat vaatteet, joiden säilyttämisestä, niinkuin sinäkin varmaan olet huomannut, naiset tavallisesti pitävät erinomaisen hellää huolta. Suuttuihan kerran minuunkin Amsterdamin suuripensionariuksen rouva siitä syystä, että saapaspohjallani koskin hänen mustan samettihameensa helmaan, jota luulin lattiamatoksi, kun se ylettyi hänestä yli puolen kamaria.»
»En minä pyydä teitä tuomaan Annikka Lyleä tänne», vastasi Mac Eagh, »vaan viemään minut siihen huoneeseen, missä hän hoitaa Ardenvohrin herraa. Minulla on jotakin sanomista, mikä on erinomaisen tärkeätä heille kumpaisellekin.»
»Tosin se on vähän säätyarvon sääntöjä vastaan», virkkoi Dalgetty, »jos vien haavoitetun rosvon jalosukuisen ritarin kamariin; sillä ritariarvo on muutoin ollut ja on johonkin määrään vieläkin korkein soturiarvo, tästä kuitenkin tietysti poikkeuksena valtuuskirjalla varustetut upseerit, joiden arvo on heidän virkansa mukaan. Mutta kun pyyntösi ei ole sen suurempi, en tahdo sitä kieltää sinulta.» Näin sanoen hän käski muutamia miehiä kantamaan Mac Eaghia hartioillaan herra Duncan Campbellin huoneeseen, ja itse hän riensi edeltä ilmoittamaan, miksi rosvo sinne tuotiin. Mutta kantavat sotamiehet liikkuivat niin joutuisaan, että seurasivat aivan majurin kintereillä; he astuivat melkein samassa sisään kauhistavan taakkansa kanssa ja laskivat sen lattialle. Mac Baghin muoto, luonnostansakin tuimannäköinen, oli nyt sen lisäksi kivusta vääntynyt; hänen kätensä sekä vaaterepaleensa olivat tahratut verellä, sekä omalla että vieraalla; sitä ei ollut mikään ystävällinen käsi pyyhkinyt pois, vaikka sentään haava oli tullut siteellä suojelluksi.
»Oletteko te», virkkoi rosvo, vaivaloisesti kohottaen ja kääntäen päätään sitä paikkaa kohti, missä hänen entinen vihollisensa makasi, »oletteko te se, jota ihmiset nimittävät Ardenvohrin ritariksi?»
»Niin olen», vastasi herra Duncan Campbell, »mitä tahdot mieheltä, jonka viimeiset tunnit ovat kulumassa?»
»Minun tuntini ovat vain minuutteja enää», sanoi rosvo; »sitä surempi on armo, jos ne kulutan hyödyksi sille miehelle, jonka käsi aina on iskenyt minua, niinkuin minunkin käteni on vielä kipeämmästi lyönyt häntä.»
»Sinunko kätesi olisi vielä kipeämmästi lyönyt minua!—Sinä rikkipoljettu mato!» vastasi ritari, halveksivasti katsahtaen viheliäisen vastustajansa puoleen.