»Kiitos sulle—kiitos—kiitos», vastasi Mac Aulay, »ja koska ne rahat heidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan, tulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani?—Me olemme kaikki yhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin järkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas Ferraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni ääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan, kun—Jumala sen tietää—vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja kotimaani kunnian puolta.»
Heidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi kuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen herransa kukkaroa ja kunniaa. »Herrat, pöytä on valmis, ja kynttilät palavat jo kynttilänjaloissaan,» lausui Donald, täydellä äänellä korottaen viimeisiä sanojaan.
»Mitä saakelia hän tarkoittanee?» kysyi Musgrave kumppaniinsa katsahtaen.
Kreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac
Aulay pudisti vastaukseksi päätään.
Lyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän lähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä mukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli omassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa. Molemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa heille oli tarjona odottamaton näky.
Suuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän ympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin asemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi soihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot puvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi paksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat tointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten paljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä, ankaralla äänellä: »Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni kynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään näistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä. Uskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu, näiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat?—Onko vetonne voitettu vai menetetty?»
»Menetetty, menetetty», virkkoi Musgrave iloisesti; »omat hopeiset kynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien selässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes puolta vertaa niin uskolliset kuin nämä.—Sekää, herra», lisäsi hän, talonisännän puoleen kääntyen, »tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan kolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.»
»Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa», keskeytti hänet Allan, »jos hän teiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi hänen omaansa.»
Kreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän vanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian hullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua.
»Ja nyt, Allan», virkkoi hän viimein, »ole hyvä ja käske pois kynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän tulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa, ilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.»