»Colkittoko!» huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. »Kuka Colkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme seuraamaan, ja se on Montrose.»
»Mutta Montrose, hyvä herra», virkkoi Kristoffer Hall, »on ollut tietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni Pohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin, noutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.»
»Takaisinko menneen!» virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. »Voisin teille kertoa—vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian tietää.»
»Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan», sanoi kreivi Menteith, »teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla äreydelläsi.—Mutta arvaanpa syyn», lisäsi hän nauraen, »et ole tainnut tänään nähdä Annikka Lyle'ä?»
»Ketä muka en olisi nähnyt?» kysyi Allan ankaralla äänellä.
»Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa», sanoi kreivi Menteith.
»Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä», huokasi Allan, »sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.»
»Ja miksikä minulle?» kysyi kreivi Menteith huolettomasti.
»Siksi», vastasi Allan, »kun otsastasi luen, että te molemmat olette luodut toinen toisenne turmioksi.» Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos salista.
»Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?» kysyi kreivi Menteith veljeltä.