»Pitkä juttu», sanoi kapteeni Dalgetty, »on kelpo iltaryyppyä ja lämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska te, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen kertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena kuulijana.»
»Sinäkin, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, »ja sinä, Sibbald, varmaan myös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta miehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän halunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis likemmäksi valkean ääreen.»
Näin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan nelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien paloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen ensimmäistä värssyä Lutherin virrestä »Alle guten Geister loben den Herrn» j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle vuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi kuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa, puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa.
»Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä», alkoi kreivi Menteith, »oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän oli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in päällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös hyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on likeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori mies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa hänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä nauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja suojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli vuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä olette kuullut puhuttavan.»
»0len maar», vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa, saadakseen vastauksen suustansa. »Ennenkuin Aberdeenin kaupungin Mareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa Garioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani Gordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin olen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja kasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä kaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän vuorelaississeistänne.»
»Se klani», jatkoi kreivi Menteith, »jonka kanssa Mac Aulayden eno riitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset sen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja laaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset suuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset, jotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin alaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän ylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä yksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla, mitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät uhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli poissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan, kenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa tuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat surmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat sen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien niiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa tässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva, joka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän pakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät, tähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun palvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille haaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen onneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä vielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu oli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen joltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa, taikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen hukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta raskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin kahdeksantoista kuukautta ennen,—Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt, kapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.»
»Ei millään muotoa», vastasi soturi. »Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta minä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin vartijana seisoessani.»
»Ja useinpa, sen tohtisin vannoa», kuiskutti kreivi Menteith Andersonin korvaan, »on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne silmät aukaista.»
Nuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi kuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen ja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.
»Kaikki aatelisherrat näillä seuduin», kertoi hän, »vannoivat kostoa tästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun miehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä, vainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet. Seitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin liittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten noukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.»