»Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle», sanoi kapteeni Dalgetty, jolle tuo sana »peräytyivät» oli johdattanut vastaavan komentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan kuunnelleensa joka sanaa.
»Kesäksi», jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua pitämättä, »on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja kylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä lypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti säikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän emäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he luulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat lähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti kiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain kanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai onnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka jälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä hän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu mitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja, joita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa oli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa taikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä ihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän oli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli hänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli noudattanut totuttua tapaansa.»
»Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään äitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve ja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin määrään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan oli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja luultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa, johon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa. Rouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa rouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn kostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti noudatellut.»
»Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän asti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi unennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen mielikuvitustaan—joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin seikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt—kaikilla noilla vuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla, joihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä elämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen näköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa metsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten seuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi, kerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka hämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta, kun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin. Muistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa kuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta pois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena tässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan estää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin kuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen pysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen ja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä suhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän kävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten välttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja pianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä muutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet, mutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka leikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat, että hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto, nyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se oli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua.—Mutta kuulemattomille korvillehan minä kerronkin», sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa, sillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut syvälle unen syliin.
»Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia», virkkoi Anderson, »ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska tässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin pyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle huvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja eriskummallisesti.»
»Minä saan siis kertoa», jatkoi kreivi Menteith, »että Allan näin yhä edistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta, viiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan omavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin tottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli välistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut mitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat Sumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta levottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille tyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac Aulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot saattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis lakkaamatta ukon sydäntä.»
»Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein tuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa metsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen ilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi aikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan. Yht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan astui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa ja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä muutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin, vaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan, oltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se niin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä kertoo teille toista!'»
»Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin kasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi. Yht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle verisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla hän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut paremman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta tukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita, tunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor Sumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja julmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon, onnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä tavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen useimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin ymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei uteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen päätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon tapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen oli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin, ettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara kielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven lukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa, joiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan kautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä yhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille. Lopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä vuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka hekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä kävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä sen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu taikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei häneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä siihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi viisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun olisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.»
»Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja tekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn suvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi hävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin osallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että panimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin vuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui. Näissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia. Ainoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin paljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta pyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja epäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat kuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti, ennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties kasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei ollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin rosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän, uskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa Allania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun soittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu, että Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä harpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin suloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja iloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin talonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka on hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen ja suloisuuteen.»
»Kavahtakaa, korkea herra», varoitti Anderson hymyillen; »näin innokkaat ylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on semmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.»