»Vielä vai! vielä vai!» sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa kuitenkin punastuen. »Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun tulee», lisäsi hän vakavammin, »Annikan tuntematon sukuperä on paha este naimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.»
»Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra», virkkoi Anderson.
»Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.»
»Se on jo melkein lopussa», sanoi kreivi Menteith. »Minulla ei ole muuta lisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä lujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän, niinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen kanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa klanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen, lörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja nuoremman veljen erinomaisille avuille.»
»Tämmöinen mies», sanoi Anderson, »voisi epäilemättä voimallisesti vaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka tahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja kaukonäköisyyteensä tulee»——
»Hist!» keskeytti kreivi Menteith, »tarhapöllö tuolla herää.»
»Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli deuteroskopiasta?» virkkoi kapteeni. »Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka Murdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies muutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough, joka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja majuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia piiritettiin.»
»Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta», sanoi Anderson, »mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan semmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.»
»Kumpaakaan sanaa», virkkoi kreivi Menteith, »en juuri mielelläni käyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa tilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin paljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä kunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen petoksesta mahdottomaksi.»
»Te, korkea herra», kysyi Anderson, »uskotte siis hänen yliluonnolliseen taitoonsa?»
»En suinkaan», vastasi nuori aatelismies. »Minä luulen, että nuo ennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen mieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa synnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman mielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina.—Kumminkaan, jos ei tämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika olisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.»