»Jos niin todellakin on asian laita», päätti kapteeni, »en tahdo yrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla—jota temppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun kaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan, että jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne, minusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan teidän lipullenne.»
»Meidän palkkamme», sanoi kreivi Menteith, »ei tätä nykyä voi olla suuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat meistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet.—Enpä tohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin virasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.»
»Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!» kirosi kapteeni. »Jos minun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen kuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta jakamaan.»
»Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä luullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen kuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin luvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin rästinä.»
»Voi näitä rästejä!» sanoi kapteeni Dalgetty. »Aina niitä lupaillaan, mutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki veisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei ollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he olivat!—Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että Drumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun covenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella kapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan minä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.»
»Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja», sanoi Sibbald, kreivi Menteithin toinen palvelija. »Sillä jos Drumthwacket, hänen perintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio rahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista, niin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin käsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista Covenant-valan vannojista.»
»Sitä paljaskorvaista koiraa!» huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan. »Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen suvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota Mareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos isäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni, miekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa taikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!»
»Ja minä», sanoi nuori aatelisherra, »annan teille käsirahaksi yhden kuukauden palkan ennakolta.»
»Sitä ei olisi tarvittu», esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat taskuunsa. »Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja vaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan hänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.»
»Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne», virkkoi kreivi Menteith Andersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. »Pelkäänpä sentään, ettei hänestä tule meille liioin kunniaa.»