»Suureen latoon Mac Donaldien viereen», käski talonherra.
Yhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi katsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin kuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä, että osoitti heille jonkin paikan—talli, parvi eli ylinen, navetta, vaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä tällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin Mac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo kaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. »Mitä perhanaa nyt teemme, Donald?» arveli hän. »Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä, jos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta pianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi peräpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.»
»Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?» sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja rientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. »Onkohan nykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän isissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä yönuttuna—plaid'it peittona—sinitaivas uutimina ja kanervikko vuoteena!—Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he kanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.»
»Allan puhuu oikein», sanoi vanhempi veli. »Ihmepä, että hän, joka meidän kesken puhuen», lisäsi hän syrjään Musgravelle, »on vähän sekava päästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki yhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.»
»Niin», lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen salin vastapäistä seinää kohti, »olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän loppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat kanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella vuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy peitettä!»
»Älä ennustele pahaa, veli», sanoi Angus; »se ei tuo onnea.»
»Ja mitä onnea te toivottekaan?» lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä siksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien Donaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa luonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään. He veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän jälleen tointui ja kykeni puhumaan.
»Jumalan tähden, Allan», virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän vaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen vieraistaan, »älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!»
»Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?» lausui Allan. »Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani. Mikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen voittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle taikka kapuamme mustalle mestauslavalle.»
»Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?» huusivat useat äänet; sillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.