»Sen te muutenkin saatte liian pian tietää», vastasi Allan. »Älkää puhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.» Näin sanoen hän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui syviin mietteisiin.
»Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne», käski Angus, kuiskaten muutamalle palvelijalle. »Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat, jotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.»
Kaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith, jääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli seinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti Annikka Lyle sisään—hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä vertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka Skotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa vuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti hyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt mieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä, kädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen, hienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista, joka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren, kuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti pellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina, marjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen valkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa. Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle, vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä, kohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas kaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten asukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran runollisena hetkenä keksi, »niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä», valaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä.
Annikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili ja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää päivää.
»Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra», vastasi tyttö ja antoi kättä ystävälleen. »Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä, ja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette tällä kertaa tullut.»
»Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka», sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.»
»Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia vähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun olette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein mitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.»
Näin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac Aulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän rupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman korkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista säveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat gaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla:
Linnut, pahat profeetat,
Korpit, pöllöt, huuhkajat,
Suokaa rauhaa sairaalle—
Kaiken yön jo rääkyitte,—
Luoliin, torniin joutukaa,
Siellä rääkkyellä saa,
Täällä rusottaa jo koi,
Leivon liritykset soi.
Pois nyt, susi ulvova,
Pois jo, kettu kavala,
Synkkiin, mustiin korpihin,
Vaikka lammas määkyiskin.
Häntä lyyhyss', juoskaa nyt,
Aamun kanssa herännyt
Onpi, kuulkaa, surma myös,
Toitottaapi metsämies.