Loisto kuun jo vaalenee,
Päivän tieltä pakenee.
Pois siis, häijy haltija,
Matkamiehen kiusaaja!
Aik' on tules sammuttaa,
Joka suohon houkuttaa.
Noussut on jo päivönen
Ben-yieglon huipullen.
Aatteet, synkät, syntiset,
Häijyt, mustat miettehet,
Nukkujasta paetkaa;
Aamull' udut hajoaa.
Painajainen, joka syöt
Veren voimaa pitkät yöt,
Aik' on pois jo ratsastaa,
Päivää katsella et saa.
Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän ojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä, vaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja julmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli, tosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin. Tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon julmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja harmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen luonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja vakavasti eteensä.
»Jumalan kiitos!» sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun harpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, »sieluni ei ole enää pimitetty—sumu on hengestäni lähtenyt.»
»Sinun tulee, Allan serkku», virkkoi kreivi Menteith, »synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo Annikka Lyleä kuin Jumalaa—»
»Jalosukuinen serkkuni Menteith», lausui Allan, nousten ja tervehtien häntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, »on jo niin kauan tuntenut onnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene suutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän kartanoon.»
»Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä, eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle pikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi vastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?»
»Mitäkö hän minulle antaa?» sanoi Annikka hymyillen. »Ei suinkaan mitään halvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.»
»Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen arvellut tehdä.»
Sen sanottuansa hän läksi ulos salista.