»Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.»
»Toivon, ettei sitä tarvitse», sanoi Annikka huolissaan. »Tämä puuska on ollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella tätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen hellittämättömän taudin vallassa.»
Hän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista puhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja kumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten Allan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti kauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin hämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat Allanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen, vimmastuen hän seisahtui ovelle—hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen silmänsä pyörähtivät—mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki otsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen mielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen kädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja taidokkaasti silattu. »Minä otan sinut, serkku Menteith, vieraaksimieheksi», sanoi hän, »siihen, että lahjoitan tämän rasian sisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat olleet äitiparkani omia—halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä vuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.»
»Mutta nämät korut», sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen, »kuuluvat suvun omaisuuteen—en minä voi ottaa vastaan—»
»Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis—minulle ne ovat mitättömiä leluja—ja pidä niitä muistokseni—jos en tästä sodasta tulisi takaisin.»
Näin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. »Jos», sanoi hän, »niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden hinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää voi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka voimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.»
Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi: »Yhden sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen alhaisuuteni kanssa.»
»Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä.
Muut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.»
»Älä niin puhu», sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka nähtävästi oli halpahintaisin kaikista; »pidä ne tallella veljesi morsianta tai omaasi varten.—Mutta, Herra Jumala!» huusi hän keskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, »mitä minä olenkaan valinnut!»
Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.