»Jumala olkoon todistajana», lausui Allan juhlallisella äänellä, »että teidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän turmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti murhatun veljensä muistoksi.»
»En pelkää ennustuksia», sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen; »eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva» (sillä nimellä hän tavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) »voi tuoda pahaa onnea orpoparalle.»
Hän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla sävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin silattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä, pöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne asti, Perthshiren autioon vuoristoon.
»Mitä sä tutkit tähtiä taivaan,
Tähtien tenho on voimaton;
Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan,
Kaikkien kohtalo tietty jo on.
Vaan pidä vielä, tutkija lieto,
Liian kallis se hinta tok' ois,
Jos surun vierahan aikainen tieto
Myös surun omaan sieluhus tois.»
»Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.»
»Hän puhuu väärin, korkea herra», vastasi Allan tylysti, »vaikka te, joka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää niin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen.—Älkää noin ylenkatseellisesti naurako», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti, »taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee; pian tulee kyllä naurustanne loppu.»
»Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan», virkkoi kreivi Menteith. »Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään vuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.»
»Jumalan tähden», pyysi Annikka Lyle, »tunnettehan te hänen luonteensa ja kuinka vähän hän sietää——.»
»Älkää pelätkö», keskeytti Allan, »mieleni on nyt rauhallinen ja tyyni.—Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani», lisäsi hän kreivi Menteithin puoleen kääntyen, »niin silmäni on hakenut sinua taistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin tiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa»,—hän viittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa,—»silmäni haki sinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua aseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan, karheakivisen linnan ulkomuuria pitkin—välähdys välähdyksen perästä, pyssymiesrivi toisensa jäljestä—vihollisluotien tuiskutessa vangit karisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut niiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja—paikalleen asetettuja mestauspölkkyjä—pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies, kirves kädessä—mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.»