Mainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena liitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka halukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka hän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja kierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus muuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla: tämä muutos on tehtävä »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaan.» Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä sen kirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan presbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät, kun eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista perustusta eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä mahdolliseksi. Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes lahkolaiset, koska, eivät heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan ilmoittivat, että yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa independentti-uskontoa taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka vallanpitäjät kullakin ajalla katsoisivat »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.» Yhtä suuri myös oli peijattujen skotlantilaisten hämmästys siitäkin seikasta, kun huomasivat Englannin lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko Britannian saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena ainoasti kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen poistaminen. Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille lääkäreille, jotka kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon lääkkeitä, niin että hän vaipuu voimattomuuteen, josta sitten virvoittavatkaan rohdot eivät saa häntä enää tointumaan.

Mutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa. Tähän aikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin kanssa oikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän sotajoukkonsa retki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan. Skotlannin armeijan yhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin oli parlamentin voima tullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in kaupunkia piirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen tappeluun, missä prinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä voitosta oli tosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa osaksi, kuin mitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie skotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä Cromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän voittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan asettama ylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman rynnäkön alta ja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla Skotlantiin päin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa täydellisestä voitosta.

Tämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti presbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti vähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä syystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä levottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.

TOINEN LUKU.

Häll' oli ollut kehtona
Isänsä vanha haarniska;
Hän nukkui siihen, kuunnellen
Kilinää raudan ruosteisen;
Näk' unta verisistä töistä vaan,
Ja soti ennenkuin hän astuikaan.

Hall'in pilkkalaulut.

Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla varustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren alangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin muutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen yli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo ihailla kauniita paikkoja.

Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä, jotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta tämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.

Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven rannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä paikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven rannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he yht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä vastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja rautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän matkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä heidän sivutsensa. »Meidän pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken hän on ja minne hän menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin vaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat sille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka vei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta mahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.

Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti. Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan, hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen, kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa kestämään. Ja ratsumies itse istui demipique'ssään eli sotasatulassaan semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä, sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja. Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.