Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi, että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta, ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän olikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät tahtovan sulkea häneltä tien.
Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku. Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit, joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa harvoin liikkuivat ulkona.
Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»
»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta te pidätte?—Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»
»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas ensimmäinen puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.»
»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen ratsumies.
»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon päämies.—»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai sääty-liittokunnan?»
»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille valheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille. Mutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän kysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi puolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat jakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en olekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.»
»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»
»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi, niin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin tapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa ajatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin kokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen valmis todistamaan teille logice (ajatusopin sääntöjen mukaan), että päätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista riitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja kunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella ijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt sotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden leijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä luterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.»