KAHDEKSAS LUKU.
Hankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat uskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja hyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.
Henrik IV, osa I.
Niin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua, vaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla kuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet jokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan tahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan kuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän ja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan kukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat nostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin sanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä tehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä tottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle vallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda syyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista linnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin täydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa alamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto, ilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät kuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua kiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi nyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo kauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt vähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot kunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä historiasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli tutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen virkaansa.
Kun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät liikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa ristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen muoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi silmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän miellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan pitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä suuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli, toden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan kestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä sattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä halvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa, sekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava on, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille tottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.
Hänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain muodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin puolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa alemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota vastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa väitöksen, nimeltä: »Sulokähäräin sulottomuudesta.» Näiden kiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden merkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin piirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti aukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta saattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä osissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien sopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta ne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa säihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta—ne, jotka kuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella sulavuudella—ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän ihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen, tahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla olevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä sivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.
Niissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen nimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli ollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut se, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä toivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja marssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä syystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli, osaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa kanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka tunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti; mutta Allan itse vastasi, »että Montrosen kreivillä ei ole syytä kummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita hän itse ei muista ennen nähneensä.»
»Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies», virkkoi kapteeni Dalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, »minä olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän johtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan, ä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen sysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä päivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo mielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua mielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon kreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän kaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja sydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).»
Lopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli, kaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi sitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin sepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat syvälle sen omistajan käteen.
Kapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi; mutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja puhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.