Kummapa, arveli kapteeni itsekseen, kuinka hyvin nämä metsäläisetkin ymmärtävät sodan sääntöjä sekä tapoja. Kuka olisi luullut heidän tuntevan sitä mainion Kustaavus Adolfuksen lausetta, että välirauhan hierojan tulee olla yhtä paljon vakoojana kuin lähettiläänä.—Saatuaan rautavaruksensa kirkastetuiksi Dalgetty siis maltillisesti kävi istumaan ja rupesi laskemaan lukua, kuinka suuri summa kuusikuukautisen sotaretken ajalla karttuisi, kun palkkaa oli puoli taaleria päivältä. Ja tehtyänsä selvän siitä kysymyksestä hän ryhtyi vieläkin mutkallisempaan luvunlaskentoon, siihen näet, kuinka kahdentuhannen miehen sotajoukko olisi nelikulmaan järjestettävä, jos noudatettaisiin neliöjuuren vetämisen sääntöä.
Näistä mietteistä herätti hänet viimein päivälliskellon iloinen helinä, jolloin vartijana ollut vuorelainen muuttui hänen kamariherrakseen, opastaen hänet saliin, missä neljää henkeä varten laitettu pöytä oli runsaasti katettu vuoristossa tavallisilla vieraanvaroilla. Herra Duncan astui sisään, taluttaen rouvaansa, pitkävartaloista, vaaleaa, surullisen näköistä vaimoa aivan mustissa suruvaatteissa. Heidän jäljestänsä tuli presbyteriläispappi puettuna geneveläiseen kauhtanaansa, päässä musta, silkkinen patalakki, joka niin tarkoin peitti kaikki hänen hiuksensa, että sen ulkopuolelle jääneet korvat näyttivät suunnattoman suurilta koko muotoon verrattuina. Tämä ruma muoti oli siihen aikaan yleinen ja antoi aihetta haukkumanimiin: keropäät, tirhokorvaiset koirat y.m., joita röyhkeiden kavaljeerien suusta rankasti satoi valtiollisten vihollisten päälle.
Herra Duncan esitti vieraan rouvalleen, ja tämä vastasi kapteenin soturimaiseen tervehdykseen jäykällä, äänettömällä niiahduksella, josta olisi ollut vaikea päättää, osoittiko se enemmän ylpeyttä vai surullisuutta. Pappi, jolle kapteeni sitten esitettiin, katsahti häneen silmäyksellä, jossa oli inhoa ja uteliaisuutta sekaisin.
Mutta Dalgetty, joka oli tottunut näkemään pahempiakin silmäyksiä vaarallisemmilta henkilöiltä, ei ollut juuri milläänkään rouvan eikä papin vastahakoisesta kohtelusta; hän käänsi kaiken huomionsa summattomaan raavaspaistiin, joka höyrysi pöydän alapäässä. Mutta eipä rynnäkölle, joksi Dalgetty sen olisi nimittänyt, saatukaan käydä, ennenkuin oli lopetettu sangen pitkä ruokasiunaus, jonka jokaisen eri jakson välillä kapteeni tarttui veitseen ja kahveliin, samoin kuin hän luultavasti olisi lujemmin tarttunut pyssyyn tai peitseen tappeluun mennessä; mutta joka kerta hän laski ne jälleen vastahakoisesti pöydälle, kun pitkäpiimäinen kotipappi taas aloitti rukouksessaan uuden kappaleen. Herra Duncan kuunteli sopivan hiljaisesti, vaikka arveltiin hänen ruvenneen presbyteriläisten puolelle pikemmin rakkaudesta ylipäällikköönsä kuin totisesta, taipumuksesta vapauteen taikka presbyteriläiseen seurakuntajärjestykseen.
Päivällistä syötäessä kaikki olivat ääneti, melkein kuin kartuusilaismunkit. Kapteeni Dalgettyn tapana ei ollut kuluttaa suutansa puhelemisella, kun sillä oli hyödyllisempää tekemistä. Herra Duncan oli aivan vaiti, ja rouva sekä kotipappi vaihtoivat vain harvoin pari sanaa, puhuen matalalla äänellä ja epäselvästi.
Mutta kun ruoka oli korjattu ja sen sijaan tuotu kaikellaisia juomia, niin kapteeni Dalgetty, jota ei nyt enää taannoinen tärkeä syy estänyt puhumasta, kyllästyi muiden pöydässä istuvien äänettömyyteen. Hän kävi taas isännän kimppuun samasta aineesta kuin ennenkin.
»Tuosta ympyriäisestä kukkulasta eli mäestä eli korkeasta paikasta, nimeltä Drumsnab, ja siihen rakennettavasta varustuksesta minä katsoisin suureksi kunniaksi saada vielä vähän keskustella teidän kanssanne, herra Duncan. Pitäneekö laittaa siihen terävät vai typistetyt kulmat?—Siitä asiasta kuulin kerran, aselevon aikana, kuuluisan sotamarskin Banérin pitävän syväoppista keskustelua kenraali Tieffenbachin kanssa.»
»Kapteeni Dalgetty», vastasi herra Duncan sangen jyrkästi, »meillä täällä vuoristossa ei ole tapana keskustella sotavarustuksistamme tuntemattomain kanssa. Kyllä tämä linna kestänee suurempiakin vihollisvoimia kuin mitä nuo onnettomat herrat, jotka jätimme Darlinwarachiin, voivat koota sitä vastaan.»
Syvä huokaus rouvan rinnasta seurasi puheen loppulausetta, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut hänelle jotakin surullista seikkaa.
»Hän, joka antoi», lausui pappi hänelle juhlallisella äänellä, »on ottanut pois. Olkoon teillä, kunnioitettava rouva, aina voimaa sanoa: siunattu olkoon Hänen nimensä!»