»Tahtoisinpa sentään, herra Duncan», pitkitti väsymätön sotataituri, »ystävällisesti kehoittaa teitä rakentamaan jonkin varustuksen tuolle ympyriäiselle kukkulalle ja ympäröimään sen kelpo graff'illa eli kaivannolla, jotka asiat saisitte helposti toimeen, kun vaan pakottaisitte ympäristön talonpojat työhön. Olihan myös urhoollisen Kustaavus Adolfuksenkin tapana sotia yhtä paljon lapiolla ja kuokalla kuin miekalla, peitsellä tai pyssyllä. Myös neuvoisin, että te mainitun varustuksen ympärille laittaisitte, paitsi graffia eli kaivantoa, vielä lisäksi tuommoisen hakulin eli hirsiaituuksen.»—Nyt herra Duncan kyllästyi kokonaan ja läksi ulos, mutta kapteeni seurasi ovelle asti, yhä korottaen ääntänsä, mikäli toinen eteni, kunnes tämä oli peräti kuulumattomissa.—»Ja se hakuli eli hirsiaituus olisi asetettava sotataidon sääntöjen mukaan, niin että siinä olisi ulos- ja sisäänpistäviä kulmia ynnä crenelle'jä eli ampumareikiä pyssymiehiä varten, josta seuraisi, että jalkaväki… Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Kaikki he ovat ylpeitä kuin papukaijat ja itsepäisiä kuin pässit—nyt hän päästää käsistänsä tilaisuuden saada kartanonsa niin kelvolliseksi epäsäännölliseksi linnaksi kuin mikään, joka ikinä on ryntäävältä joukolta särkenyt hampaat. Mutta näenpä», jatkoi hän, ikkunasta katsahdettuaan alas syvyyteen, »että he ovat jo saaneet Kustaavuksen kunnollisesti maalle. Voi, virkku kumppanini! Tuntisinpa sinut tuosta päänkeikauksestasi, vaikka seisoisit koko eskadroonan keskellä. Pitää mennä alas katsomaan, mihin he aikovat sen viedä.»
Mutta tuskin hän oli joutunut merenpuoleiseen osaan linnanpihaa, aikoen ruveta laskeutumaan rappusia myöten, kun kaksi vuorelaista, jotka seisoivat siellä vartijoina, ojensi Lochaber-kirveitänsä, sillä keinoin näyttäen, ettei sinne ollut menemistä.
»Diavolo! (Perkele)», kirosi soturi, »enhän minä tiedäkään tunnussanaa. Enkä osaisi saada suustani yhtään puustaviakaan heidän kirotusta mölötyksestään, vaikka se olisi ainoa keino, millä pääsisin mestausmiehen kynsistä.»
»Minä tahdon olla turvananne, kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan, joka taas oli lähestynyt, kapteenin huomaamatta mistä; »menkäämme yhdessä katsomaan, missä rakas ratsunne saa sijansa.»
Näin hänet saatettiin rappusia myöten alas rannalle ja siitä lyhyellä kiertomatkalla suuren kallion taakse, joka peitti tallit ja linnan muut ulkohuoneet. Tällöin kapteeni Dalgetty sai nähdä, että syvä juopa, osaksi luonnon synnyttämä, osaksi suurella vaivalla ja huolella kaivettu, kokonaan eroitti linnan manteresta, joten sinne päästiin ainoastaan laskusiltaa myöten. Mutta sittenkään ei kapteeni, huolimatta siitä ylpeästä ilosta, jolla herra Duncan osoitti näitä suojelusvehkeitä, lakannut väittämästä, että jokin varustus olisi rakennettava Drumsnabille, ympyriäiselle kukkulalle, joka oli itäpuolella linnaa. Sillä muuten saatettaisiin sieltä päin vahingoittaa kartanoa tykeistä ammutuilla tulipommeilla, jonka ihmeellisen keinon oli keksinyt Tapani Bathian[28] Puolan kuningas ja sen avulla peräti hävittänyt moskovalaisten pääkaupungin Moskovan. »Tätä keinoa», myönsi Dalgetty, »en ole vielä sattunut näkemään; mutta hyvin mielelläni tahtoisin nähdä sitä käytettävän Ardenvohria taikka jotakin muuta yhtä vahvaa linnaa vastaan. Sillä», arveli hän, »semmoinen koe huvittaisi suuresti jokaista sotataidon harrastajaa.»
Herra Duncan Campbell keskeytti tämän keskustelun sillä, että vei soturin talliin ja antoi hänen hoitaa Kustaavustansa mielensä ja tahtonsa mukaan. Kun tämä velvollisuus oli huolellisesti täytetty, ehdotti kapteeni Dalgetty, että palattaisiin linnaan, ilmoittaen aikovansa käyttää väliajan ennen päivällistä—jonka, arveli hän, pitäisi tulla noin kello kaksitoista, paraatin perästä—rautapukunsa kiilloittamiseen; sillä se oli, pelkäsi hän, meri-ilmassa kenties vähän ruostunut, niin että voisi näyttää sopimattomalle Argylen markiisin silmissä. Mutta sill'aikaa kun he astuivat linnaan, ei hän malttanut olla taas varoittamatta herra Duncan Campbelliä, osoittaen, kuinka suuri vahinko hänelle saattaisi tulla, jos vihollinen äkisti ryntäisi ja saisi valtaansa hänen hevosensa, karjansa sekä viljavaransa. Sentähden hän vielä kerran hartaasti kehoitti, että tuolle ympyriäiselle, Drumsnab nimiselle kukkulalle rakennettaisiin varustus, tarjoutuen ystävällisesti itse piirustamaan sen pohjakaavan. Mutta tähän jalomieliseen tarjoukseen herra Duncan ei vastannut muulla tavoin, kuin että vei vieraansa hänelle määrättyyn kamariin ja antoi hänelle tiedoksi, että linnan kellon soittaminen ilmoittaisi, milloin päivällinen oli valmis.
YHDESTOISTA LUKU.
Tää onko linnas, Baldwin? Synkkänä
Sen musta lippu liehuu tornilta,
Pimittäin aaltoin vaahdot valkeat,
Mi huuhtoo linnan peruskallioita.
Synkkyyttä tätä jos mun täytyis aina
Katsella ynnä lokkein ääntä kuulla
Ja laineen levotonta loiskinaa,
Mieluummin majan matalimmankin,
Kurjimman kohdan asunnoksein soisin.
Brown.
Meidän uljas kapteenimme olisi sangen mielellään käyttänyt tätä loma-aikaa herra Duncanin linnan ulkonäön tutkimiseen, verratakseen siihen omia sotataidon sääntöihin perustuvia ajatuksiaan sen varustusten laadusta. Mutta vahva sotamies, joka Lochaber-kirves kädessä tuli vartioimaan kamarin ovea, näytti sangen ymmärrettävillä liikkeillä, että kapteeni oli jonkinlaisessa kunniallisessa vankeudessa.