»Perhanan vuorimetsäläisiä!» mutisi kapteeni puoliääneen. »Minne minä joudun, jos Kustaavukseni, protestantti-liittokunnan ikivoittoisan leijonan kaima, tulisi vaivaiseksi heidän harjaantumattomissa käsissään!»
»Olkaa siitä huoleti», vastasi herra Duncan, joka oli likempänä, kuin Dalgetty tiesikään. »Mieheni ovat tottuneet hevosia hoitamaan, sekä maalle tuomaan että korjaamaan, ja pian saatte nähdä Kustaavuksenne yhtä eheänä kuin se oli, kun viime kerran sen selästä astuitte maahan.»
Kapteeni Dalgetty oli niin paljon mailmaa kokenut, ettei ruvennut enempää vastustamaan, vaikka levottomuus lieneekin vielä kuohunut hänen sydämessään. Vielä askel tai pari, niin alkoi rappusille näkyä päivän valoa, ja rautaristikolla varustetun oven kautta päästiin ulos käytävään, joka oli katoton ja hakattu kallion laitaan. Tätä kesti noin kuuden tai yhdeksän kyynärän pitkältä, ja sitten taas tuli rautaristikolla suojeltu ovi, jonka kautta tie jälleen tunkeutui kallion sisustaan. »Aika kelpo traversi (vallisola) tää onkin!» ihmetteli kapteeni, »ja jos tässä seisoisi tykki taikka edes muutamia pyssymiehiä, olisi linna sillä keinoin aivan tarpeeksi suojeltu rynnäkköparvelta.»
Herra Duncan ei vastannut siihen sillä hetkellä mitään. Mutta minuuttia myöhemmin, kun oli tultu toiseen luolaan, sivalsi hän sauvallaan ensin toiselle, sitten toiselle rautaristikon puolelle, ja kumea kalke, jonka sivallukset synnyttivät, todisti kapteeni Dalgettylle, että siellä oli tykki kummallakin puolella. Tuo äsken läpikuljettu käytävä oli siis tykkitulen alainen, vaikka reiät, joista tykit tarpeen tullessa ampuivat, oli kivillä ja turpeilla tukittu ulkopuolelta näkymättömiksi. Astuttuansa vielä toiset rappuset he taas tapasivat toisen avonaisen tykkitöyrän ja käytävän, joka olisi ollut sekä pyssyjen että vallitykkien tulen alainen, jos he olisivat vihollisina pyrkineet edemmäksi. Kolmas rappusjakso, niinkuin edellisetkin kallioon hakattu, mutta kattamaton, vei heidät viimein tornin juurella olevalle patterille. Nämä viimeisetkin rappuset olivat jyrkät ja kaitaiset, niin että puhumatta ylhäältä tulevasta tykkitulesta pari uljasta miestä olisi paljailla peitsillä tai sotakirveilläkin voinut estää satoja vihollisia läpi pääsemästä. Sillä rappusille ei mahtunut enempää kuin kaksi miestä rinnakkain, eikä käynyt mitään suojelevaa aitausta eikä edes mitään käsipuuta äkkijyrkän kallion reunaa myöten, jonka juurella luodeveden hyöky paraikaa pauhasi niinkuin ukkosen jyrinä. Heikkohermoisen tai helposti pyörtyvän olisi ollut jokseenkin vaikea päästä sisään, vaikkei olisikaan ketään ollut vastustamassa; niin huolellisesti oli tämä vanha gaelilaislinna varustettu kaikellaisilla suojakeinoilla.
Tottuneena soturina ei kapteeni Dalgetty tietänyt mitään semmoisesta pelosta. Linnanpihaan päästyänsä hän kohta vannoi Jumalan kautta, että herra Duncanin linnan suojavarustukset muistuttivat hänelle kuuluisaa Spandaun linnaa Mark-Brandenburgissa enemmän kuin mitään muuta vahvaa paikkaa kaikista, joita hänellä oli sotaretkiensä ajalla ollut onni puolustella. Kuitenkin hän moitti ankarasti sitä, että äskenmainittuun patteriin oli asetettu tykkejä; »sillä», sanoi hän, »missä tykit merikorppien tai kalalokkien tavalla ovat kykkimässä kallion kukkulalla, olen minä aina huomannut niiden enemmän peloittavan kovalla äänellään kuin aikaansaamallaan vahingolla tai mieshukalla».
Tähän vastaamatta saattoi herra Duncan sotilaan torniin; siinä oli pääsön esteenä rautaristikko-portti sekä rautaristikoilla vahvistettu ovi, joiden väli oli niin pitkä kuin muurin paksuus. Saliin astuttuansa, jonka seinät olivat koristetut ripustetuilla tapeteilla, jatkoi kapteeni taas sotataidollista arvosteluansa. Kelpo aamiaispöytä, johon hän kävi käsiksi, viivytti sitä kyllä vähän aikaa; mutta saatuansa ruoan talteen kapteeni astui kohta kamarin ympäri ja katsasti linnan asemaa hyvin tarkasti jokaisesta ikkunasta. Sitten hän palasi tuolillensa, heittäytyi aivan pitkäkseen sen nojaan loikomaan, ojensi toisen vahvan jalkansa suoraksi ja alkoi läiskäyttää pitkävartista saapastansa ruoskalla, joka hänellä oli kädessä, sanalla sanoen: teki kaikki ne temput, joita puolisivistynyt mies tekee, kun on olevinansa niinkuin kotona parempiensa seurassa. Tässä asennossa hän antoi seuraavat neuvot, vaikkei kukaan niitä pyytänyt: »Tämä teidän kartanonne, kuulkaa, herra Duncan, on sievän- ja vahvanlainen asuntovärkki; mutta tuskinpa se kuitenkaan on senlaatuinen, että kunnon kavaljeeri saattaisi toivoa maineellensa lisäystä, jos siinä pitäisi kestää useampia päiviä. Sillä, herra Duncan, olkaapa niin hyvä ja huomatkaa, että tuo ympyriäinen kukkula manteren puolella, meidän soturien tavalla puhuen, korkeudellaan voittaa ja vallitsee ja kukistaa teidän kartanonne. Siihen voi vihollinen asettaa semmoisen kanuunapatterin, että te kahden vuorokauden kuluttua sangen mielellänne rummuttaisitte chamade'a (peräytymistä), jos ei Herra Jumala suvaitsisi jollakin ihmeellä osoittaa teille armoa.»
»Ei ole yhtään tietä», vastasi herra Duncan jotenkin äkäisesti, »jota myöten voitaisiin kuljettaa tykkejä Ardenvohria vastaan. Suot ja nevat kartanoni ympärillä tuskin kannattaisivat teidän hevostanne taikka teitäkään, paitsi missä niiden poikki portaat käyvät, jotka ennen monen tunnin kuluttua saataisiin hävitetyksi.»
»Herra Duncan», intti kapteeni, »te katsotte hyväksi niin uskoa. Mutta me soturit sanomme, että missä on merenrannikkoa, siellä on aina heikko kohta; sillä tykkejä ampumavaroineen, vaikkeivät ne pääsisikään maata myöten, voidaan kuitenkin aivan helposti viedä meritse likelle sitä paikkaa, missä niitä on käytettävä. Eikä myös saata väittää yhtään linnaa, olkoon sen asema kuinka vahva tahansa, voittamattomaksi taikka, niinkuin sanotaan, valloittamattomaksi. Sillä minä vakuutan teille, herra Duncan, että olen kerran nähnyt, kuinka viisikolmatta miestä, peitsi kädessä, arvaamattomalla ja uljaalla rynnäköllä valloitti linnoituksen, joka oli yhtä vahva kuin tämä Ardenvohr, ja teloitti palasiksi tai otti vangiksi sen puolustajat, joita oli lukumäärältään kymmenen sen vertaa.»
Herra Duncan, joka tosin oli maailmaa kokenut mies ja osasi peittää sisällisiä tunteitaan, ei enää voinut olla näyttämättä närkästystään ja harmiaan näistä muistutuksista, joita kapteeni laski suustansa huolettomimman yksitotisesti. Hän oli tämän aineen valinnut epäilemättä siitä syystä, että arveli semmoisessa keskustelussa voivansa näyttää taitoaan taikka, niinkuin sananlasku sanoo, tuoda leiviskänsä ilmi. Näin tehden hän ei liioin huomannut, että se aine saattoi olla kartanon isännälle vähemmän hauska.
»Tähän lopettaaksemme sen asian», virkkoi herra Duncan vähän vihastuneella äänellä, »minun ei tarvinne teille selittää, että linnoja saattaa valloittaa rynnäköllä, jos ei niitä miehuullisesti puolusteta, ja että linnoihin saattaa äkkiarvaamatta päästä sisään, jos ei niitä vartioida tarkasti. Mutta kumpikaan näistä pahoista seikoista, toivon ma, ei sattune minun kartanoparalleni, vaikka kapteeni Dalgetty itsekin rupeisi sitä piirittämään.»