»Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi», lausui hän, iskien vimmatun katseen Angus Mac Aulayhen. »En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä koko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi ollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo päivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on otettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas kerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä, palava kekäle toisessa.»
»Ja jos niin tulette», virkkoi Angus, »niin minä lupaan ja vannon, että otan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa Campbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei ikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.»
»Uhkaus», pilkkasi herra Duncan, »ei tapa ketään. Teidän suuri suunne, herra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi kerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka tämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun kiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti», hän kääntyi Annikka Lylen puoleen, »minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet jälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.» Näin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus Mac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä oli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä oli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra Duncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi hevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty. Tämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön, paitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään, ennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.
Heidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin perinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli ennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi kaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin Argyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään, Argylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää satatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä vuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen alueelleen.
Herra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen kautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia puoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat astuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut retkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä maalla tai merellä.
Tuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen avulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle, joka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo saavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.
Kannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään. Päärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara ja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen suolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla purjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän kulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven puolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä, että siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille; näiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin sotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään suuremmaksi hyödyksi.
Aamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven pintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni Dalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä käskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat tiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun kapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin vastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai käsky.
Eipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa istui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla tikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi heimokunnan marssia »Campbellit ovat tulossa», tuli noutamaan Montrosen lähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä rannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa rotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän voimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen maihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli aluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen kallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi jotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat kuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa ja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt Kustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen, Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan, tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli äskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen Ardenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi osakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle, vieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta takauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi omin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi vielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa, kaksi työnsi takaa, ja viides huusi: »Laita luusi liikkeelle, kuuro sassenach! (saksilainen). Etkö kuule, että herra omalla äänellään käskee sinut omaan linnaansa, joka on aika suuri kunnia sinun kaltaisellesi?»
Näin pakotettuna kapteeni Dalgetty ei voinut muuta kuin vielä vähäisen aikaa pitää silmiänsä taaksepäin käännettyinä sitä alusta kohti, jonne hänen sotavaivojensa vanha kumppani oli häneltä jäänyt. Ja parin minuutin kuluttua hän oli peittynyt pilkkopimeään, astuen rappusia, jotka yllämainitusta matalasta luolasta kävivät kierrellen ylöspäin kallion sisustaa myöten.