Luon' uhkean keräjätammen
Orpotyttönen istuelee;
Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa,
Kuolleemp' on sydän raukkasen,
Tytön tukkaan Puhurin poika
Kylvi kylmiä helmiään;
Ne loisti kuin mustan kekälen päällä
Loistaa kypenet valkoiset.
»Lohduta orpoa, rouva kulta!»—
»Lohtumatonko se lohduttais?
Lesk' olen urhon kaatunehen,
Äiti, min lapsi aaltoihin hukkui.
Brigitan päivänä lapseni hukkui,
Liki Campsien kallioin.»—
»Brigitan päivänä Campsien miehet—
Kakstoista vuotta jo siitä vieri!—
Laskivat verkot lainehisin.
Sillikö sattui, lohiko löytyi?
Löytyipä pienoinen lapsukainen.
Sitä nyt auttaos, korkea armo,
Ettei se nälkään nääntyisi pois.»
»Ja siunatut olkohon aina,
Pyhä Brigitta ja päivänsä!—
Sun silmäs on mieheni mustat silmät,
Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös,
Ja lesken oman sä periä saat.»—
Ja neidot pukivat tyttösen päälle,
Pukivat sametit, pukivat silkit;
Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin,
Ja valkeemmalle ne helmet hohti,
Kuin Puhurin pojan kylvelemät.»
Tytön näin laulaessa huomasi kreivi Menteith ihmeekseen, että laulu näkyi tekevän herra Duncan Campbellin mieleen paljoa syvemmän vaikutuksen, kuin mitä hänen ikäisestään ja laatuisestaan miehestä olisi luullut. Sen ajan vuorelaiset olivat tosin paljoa herkemmät tarinoille ja lauluille kuin heidän alankolaisnaapurinsa, mutta sekään ei ollut Menteithin mielestä riittävä selitys siihen, että ukko aivan hämillänsä käänsi pois silmänsä laulajaa katselemasta, ikäänkuin ei olisi tahtonut sallia niiden kovin kauan viipyä näin ihastuttavassa esineessä. Vielä vähemmän olisi luullut, että näin tavallinen ilmiö olisi voinut jättää liikutuksen jälkiä tuon miehen muotoon, jossa tavallisesti oli nähtävänä vaan ylpeyttä, kylmää älyllisyyttä ja käskemään tottuneen ankaruutta. Sitä myöten kuin vanhan päällikön otsa synkistyi, laskeusivat suuret, tuuheat, harmaat kulmakarvat yhä alemmaksi, kunnes ne melkein kokonaan peittivät silmät, joissa nähtiin jotakin kyynelentapaista kimaltelevan. Herra Duncan istui ääneti ja liikahtamatta vielä minuutin tai pari sen perästäkin, kun laulun viimeinen sävel oli kaikuen kadonnut. Sitten hän kohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli kysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä sisään.
KYMMENES LUKU.
Matkalla paistoi synkäst' aurinko,
Tie oli outo, vuori autio;
Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä
Yömaja heille tarjoutui siellä.
Matkustajat. Laulu.
Angus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin näkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa eri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa herra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä seurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu, niin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan Campbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis hänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.