»Paha vaan», sanoi herra Duncan Campbell, »ettei teidän käy jatkaminen ylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään pysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne näistä asioista, herra kreivi»,—hän viittasi kädellään, ikäänkuin kieltääkseen keskustelun jatkamista—»teidän arpanne on jo heitetty. Sallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac Aulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi, saattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä klanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.»
»Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan», vastasi Allan surullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. »Luonnon rautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin meissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme liikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä vastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä edessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta nähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.»
Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui Annikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa; sillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn herran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden Darnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä hän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten seurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut taikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.
Hänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät vuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan, jonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen harjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä kalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä verkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se voitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät ulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut kultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi nimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti tikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli ruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli vallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta kuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta, ristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka riippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa. Röijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä oli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä. Tuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä, kun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn käskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan Campbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa, joka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.
»Voiko», kuiskasi hän Allanille, »tämä ihana ja sievä neito olla veljenne palveluksessa kotisoittajana?»
»Ei suinkaan», vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella; »hän on—läheinen—sukulaisemme—ja häntä kohdellaan», lisäsi hän lujemmin, »isän ottotyttärenä.»
Näin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin kohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo. Samassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista virvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin siinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon säädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se kuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin lakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että neito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat ritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen, viritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi Menteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:
Orpotyttö.
Siivillään syysmyrsky jo kantoi
Pois mustan pilven rakehineen;
Päivä jo pilkistää
Kalpeana kuin kaatunut urho,
Mi kuollen päätähän kerran
Viel' ylentää, kun sotainen melske
Jo pakeni pois.
Finele, kartanon rouva,
Käy katselemaan, kuink' karjojen luo
Piiat rientävät, leilejä kantain.