»Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta julistusta», vakuutti Angus Mac Aulay.—»Mutta lähdetään, nyt jo on aika minun palata muiden vierasteni seuraan.»
YHDEKSÄS LUKU.
———Sodan ajalla
Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii,
He valittiin. Kun aika paranee,
Se täytyy olla, jok' on soveljas,
Ja maahan silloin heidät sysätään.
Coriolanus.
Pienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista, tarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja kreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa. Herra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia vastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin, samoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön verivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen toimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.
»Oikein sydämen pohjasta olen», sanoi hän, »surullinen siitä, kun näen ystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä, olkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan semmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän.—Mitä se liikuttaa», jatkoi hän, »vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on päällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta antaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa ottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme niin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin kajota?» Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana aloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston rauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan vähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota yleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen olevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti muukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain tapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä perityn maansa ryöstämistä. »Ja kuitenkin», lopetti hän, »tahtovat nyt niin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja vanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka on keksinyt tuommoisia hankkeita.»
»Veljeni kuultaviksi», vastasi Allan, »pitää teidän, herra Duncan, tuoda nämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen Anguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen klanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että iloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.»
»Asia onkin», sekaantui kreivi Menteith puheeseen, »paljo yleisempää laatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske ainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista. Asia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa, jonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on käsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme luonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet kapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee», lisäsi hän,—»suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin suorapuheinen—niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen väärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi paisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle itsenäiselle päällikölle vuoristossa.»
»En tahdo vastata teille, herra kreivi», virkkoi herra Duncan Campbell, »sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat lainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen Graham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi ja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen alennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana valtiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena sodassa.»
»Te saatte nähdä, herra Duncan», lausui kreivi Menteith ylpeästi, »että on turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan. Kuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja arvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua palvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii ylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää minua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on urhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän skotlantilaisherroistamme.»