»Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä», vastasi Angus, »ja te voitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä saa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun onnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa voissa keitetty sipuli.»
»Taikka», ehdotti herra Miles Musgrave, »jos tämä kunnioitettava soturi mieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin helkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani, josta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.»
»Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät», sanoi kapteeni Dalgetty, taas katsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, »minä näen, ettette kumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan soturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää hänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle, jos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles Musgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän kelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.»
Molemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia, ja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja ratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita gaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan tulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja Donald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä kertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään kohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay sai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei järkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.
»Kunnon ystäväni», virkkoi hän, »Kustaavus on tottunut vaarallisiin teihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret—en sillä sentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia, joiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti vakuuttaa—vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille seuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja seurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon: saas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee, kun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan lopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät, tarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa seisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin suuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani pantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä sen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.»
Näin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne ratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja kavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja isännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli, vastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja kasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi hevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se jo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa katseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: »Paljo hyvää se tehköön rehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan itsenikin muonalla tätä retkeä varten.»
Hän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He seisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja purskahtivat sitten suureen honotukseen.
»Sepä on mies», sanoi herra Miles Musgrave, »joka aina tietää tiensä maailman kautta!»
»Niin minäkin sanon», virkkoi Angus Mac Aulay, »jos hän luikahtaa Mac Callum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä eroon».
»Luuletteko te», kysyi englantilainen, »ettei markiisi pidä kapteeni
Dalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?»