»Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty», vakuutti Montrose, »että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi teitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin ankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.»
»Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle», vastasi kapteeni. »Mutta corragio! (ei hätää!)» sanoo espanjalainen. »Yhä pitäen silmällä luvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää valtakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en tahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle määrätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella päällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.»
»Se on miebekäs päätös», virkkoi Montrose; »ja jos nyt tahdotte tulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen kreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen vuoristotiluksillensa rajarauhan.»
Näiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat kaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota Montrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän hankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki käskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi Montrose häntä vielä takaisin luoksensa.
»Tietysti», virkkoi hän, »minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka on palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan tulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen päällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla jonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä saa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un peu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)»
»Ohhoo! herra kenraali!» vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa semmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja ymmärtäväisiltä, »jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt tehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä, niin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan kertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai silmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum Moren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on hänen plaidissaan ja pöksyissään.»
»Hyvä on», vastasi Montrose. »Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten kuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä jälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että tärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka viimeksi mainitsin.»
Dalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi sitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa vaivojen varalle.
Tallin ovella—Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta—hän tapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet katselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja liikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä näin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.
Angus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin raivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä kulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää yöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille kelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan mahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi enää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen kertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun, jos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan erämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni Dalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja kysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen suhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.