»Nuori olen», vastasi Menteith, »vaan tarpeeksi vanha kuitenkin, osatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja mitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä paremmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.»
»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin monta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän hylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra», hän loi silmänsä taivaaseen päin, »meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien välillä!»
»Amen!» lausui Montrose, »sen tuomarin päätettäväksi me kaikki lykkäämme asiamme.»
Herra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi Menteith. »Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua», virkkoi Montrose lähettilään poistuttua, »silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky mielessä.»
»Suokaa anteeksi, herra kreivi», sanoi Evan Dhu, »vaikka olen hänen sukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran urhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi sanoissaan.»
»Oman luonteensa puolesta», virkkoi Montrose, »hän epäilemättä onkin semmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin, välikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka ikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay», hän kuiskasi lopun puhettansa kartanonherran korvaan, »jottei hän jollakin keinolla vaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne eriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa musiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen keskusteluun.»
»Mitä pirun musiikkia mulla olisi», vastasi Mac Aulay, »paitsi rakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun kunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan sentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.» Ja hän läksi käskemään tyttöä sinne.
Sillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua vaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania Inveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet pitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan tätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka eivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya Kuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat päälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi tosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän toimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen, semmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä aikanaan katkeran koston.
Tästä pulasta päästäkseen Montrose—joka katsoikin koko rajarauhan tarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden läsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä jyrkästi hylätä—päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon kapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä taloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.
»Mutta on mulla sentään oma kaulani», vastasi Dalgetty tuimasti, »ja mitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen minä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka vakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana kohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan lukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat silmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.»