»Meille tulee siis, arvaan ma», sanoi herra Duncan Campbell, »keskenämme aivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen tuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos hän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja enemmän kotimaansa rauhaa.»
»Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra Duncan», vastasi Montrose, »jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen pulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt vastenmielisesti aiomme käyttää.»
»Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa», virkkoi herra Duncan Campbell, »määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka oli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä etupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten vedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama, joka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot Covenant-liittoon suostumaan.»
»Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan», sanoi Montrose tyynellä mielellä. »Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella katumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat tehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten vilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne rikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita tämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan parhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen ihminen voi enempää tehdä.»
»Hyvä on, herra kreivi», vastasi herra Duncan, »pahalla mielellä vien tämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä markiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain välttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin mielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan muuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset rupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.»
»Se on sangen rauhaisa tarjous», virkkoi Montrose hymyillen, »niinkuin sopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet rauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme tämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme jonkin takauksen—sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia—siitä, että teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot, suostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme pysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien eteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut soturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme hankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman virvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme mukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa pidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut sitä tarjotessaan.»
Herra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.
»Kreivi Menteith», pitkitti Montrose, »tahdotteko olla niin hyvä ja seurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä aikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä luokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii, suodaan vieraanvaraa.»
»Kyllä minä annan siitä käskyt», virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja esiin astuen. »Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä aikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.»
»Herra kreivi Menteith», sanoi herra Duncan Campbell, »mielipahalla näen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin, kapinallisiin hankkeisiin.»