»Te olette minun kunniani suojeluksessa, herra», vastasi herra Duncan Campbell; »siinä on yltäkyllin takausta. Ja nyt», lopetti hän nousten pöydästä, »minun täytyy ensiksi nousta.»
Dalgettyn täytyi tätä viittausta noudattaa, vaikka vielä oli aikaista; mutta niinkuin taitava sotapäällikkö hän käytti kuitenkin hyväksensä jokaisen hetken, jonka asianhaarat vielä sallivat. »Luottaen kunniasanaanne», lausui hän täyttäen pikarinsa, »juon teidän terveydeksenne, herra Duncan, toivottaen pitkää jatkoa kunnialliselle suvullenne!» Huokaus oli herra Duncanin ainoa vastaus.—»Niinikään, rouva», jatkoi soturi, niin joutuisasti kuin mahdollista täyttäen pikarinsa uudelleen, »juon kunnioittavaisesti teidän terveydeksenne, toivottaen, että kaikki hurskaat toivonne täyttyisivät.—Ja arvoisa hengellinen herra, minä täytän maljan (kuten hän muistikin tehdä) hukuttaakseni siihen kaiken mielinurjuuden teidän ja kapteeni—majuri, olisi pitänytkin sanoa—Dalgettyn välillä.—Ja koska pullossa ei ole jäljellä enempää kuin yksi ainoa pikarillinen, niin juon kaikkein kunniallisten aatelisherrain ja kunnon soturien terveydeksi.—Ja koska pullo nyt on tyhjä, olen minä valmis, herra Duncan, seuraamaan palvelijaanne eli vartijaanne erinäiseen lepokamariini.»
Hän sai nimenomaisen lähtöluvan ynnä sen vakuutuksen, että koska viini näkyi olevan hänelle mieleen, toinen pullollinen samaa juomaa paikalla lähetettäisiin hänelle yksinäisyyden ikävää lievittämään.
Tämä lupaus täytettiinkin kohta, kun kapteeni oli palannut kamariinsa, ja vähän ajan päästä vielä lisäksi tuotu lohdutus metsäkauris-piirakan muodossa vaikutti, ettei hän enää yhtään valittanut vankeudestaan ja seuran puutteesta. Sama passari, jonkinlainen kamaripalvelija, joka laski nämä herkut pöydälle, toi Dalgettylle myös lakatun ja sen ajan tavan mukaan silkillä sidotun mytyn, jonka päällekirjoituksessa ilmoitettiin monella korulauseella, että se oli jätettävä Korkealle ja Mahtavalle Prinssille Archibaldille, Argylen Markiisille, Lornen herralle y.m., y.m. Kamaripalvelija ilmoitti vielä lisäksi, että kapteenin tulisi aikaisin aamulla nousta hevosen selkään, lähteäksensä Inveraryyn, jossa herra Duncanin mytty olisi hänellä sekä esittelykirjeenä että myös passina. Dalgetty ei tässäkään tilaisuudessa unohtanut, että tietojen kokoileminen kuului hänen virkaansa yhtä paljon kun lähettilästoimien täyttäminen; sitä paitsi hän oli omastakin puolestaan utelias saamaan selville, mistä syystä herra Duncan lähetti hänet yksinään matkalle, tulematta itse mukaan. Niin varovasti, kuin kokemuksensa nojalla osasi, hän siis tiedusteli palvelijalta, minkätähden herra Duncanin piti pysyä kotona seuraavana päivänä. Mies, joka oli alangoilta kotoisin, vastasi herra Duncanilla ja hänen rouvallaan olevan tapana joka vuosi juhlallisena paasto- ja katumuspäivänä viettää sitä päivää, jona parvi vuorelaisrosvoja kerran oli arvaamattomalla rynnäköllä valloittanut heidän linnansa ja julmalla tavalla surmannut heidän lapsensa, neljä luvultaan. Herra Duncan oli silloin ollut poissa kotoa Argylen markiisin kanssa sotaretkellä Mull'in saaren Maclean'eja vastaan.
»Onpa maar», virkkoi soturi, »teidän herrasväellänne syytä paastota ja katua. Mutta sen uskallan sanoa, että jos hän olisi ottanut neuvojakseen jonkun kokeneen soturin, jolla olisi ollut tietoa siitä, kuinka luonnostaan soveliaita paikkoja voi suojella, niin hän olisi rakentanut etuvarustuksen tuolle pienelle kukkulalle, joka on vasemmalla puolella laskusillasta. Ja sen voin helposti näyttää teille, kunnon ystäväni. Sillä olettakaamme, että tämä piirakka olisi linna—mikä on teidän nimenne, hyvä ystävä?»
»Lorimer, herra», vastasi mies.
»Terveydeksenne minä juon, kunnon Lorimer. Kuulkaas nyt, Lorimer—kuvitelkaamme, että tämä piirakka olisi suojeltavan paikan päärakennus eli linna, ja olkoon tämä ydinluu etuvarustuksena, joka olisi rakennettava…»
»Mielipahakseni, herra», keskeytti Lorimer puheen, »en saa viipyä, niin että voisin kuulla lopun selityksestänne; sillä kello soi pian. Ja koska arvoisa herra Graneangowl, markiisin oma kappalainen, pitää tänä päivänä perheelle jumalanpalvelusta ja ainoastaan seitsemän henkeä kuudestakymmenestä, mitä talossa on, ymmärtää skotlanninkieltä, niin ei yhdenkään näistä seitsemästä sopisi olla poissa, ja rouva suuttuisi minulle siitä kovasti. Tässä olisi piippuja sekä tupakkaa, jos teitä huvittaisi pistää savuksi; ja jos jotakin muuta tahdotte, saadaan se kohta kahden tunnin kuluttua, kun rukoukset on suoritettu.» Näin sanoen hän läksi ulos.
Heti kun hän oli lähtenyt, kutsui kello kumahdellen kaikki linnan asukkaat kokoon. Siihen vastasivat naisten kimakat huudot, sekaantuen miesten syvempiin ääniin, kun palvelijat, puhellen gaelinkieltä, minkä kurkku kerkesi, eri haaroilta juoksivat pitkän, vaan ahtaan käytävän kautta, joka vei useampiin huoneisiin, muiden muassa myös kapteeni Dalgettyn majapaikkaan. »Tuossa he rientävät, ikäänkuin mönsträykselle rummutettaisiin», arveli soturi itsekseen. »Jos he kaikki ovat paraatissa läsnä, tahdonpa käväistä vähän ulkona ottamassa suuni täyteen raikasta ilmaa ja itsekseni tutkiskelemassa, millä keinoin tämän linnan saisi valloitetuksi.»
Kun melu oli vaiennut, avasi kapteeni siis kamarinsa oven ja alkoi marssia, mutta samassa hän huomasi ystävänsä kirvesmiehen, joka läheni käytävän toisesta päästä, puoleksi hyräillen, puoleksi viheltäen jotakin gaelilaista laulua. Hämmästyksen ilmoittaminen ei olisi ollut viisasta eikä myös soturille sopivaa; sentähden kapteeni, katsellen niin iloisesti eteensä kuin hänen asemassaan oli mahdollista, rupesi viheltämään ruotsalaista peräytymismarssia vielä kovemmalla äänellä kuin hänen vartijansa. Ja peräydyttyään askel askelelta, ikäänkuin ei hän olisi aikonutkaan muuta kuin vähän jaloitella, sulki hän ovensa vartijan nenän eteen, kun mies oli lähennyt muutamien askelien päähän.