»Hyvä on», arveli kapteeni; »minä olen siis vapaa kunniasanastani, koska hän vartioitsee minua tällä tavoin. Sillä niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa: 'ides et fiducia sunt relativa' (ei uskollisuutta ilman luottamusta). Ja koska hän ei usko sanaani, niin en ymmärrä, mikä velvollisuus minulla olisikaan sitä pitää, jos minua jostakin syystä alkaisi haluttaa se rikkoa. Tietysti on lupaukseni sitova voima käynyt mitättömäksi heti, kun on pantu ulkonaista pakkoa sen sijaan.»
Näin lohduttaen mieltänsä sillä filosofisella vapaudella, jonka hän katsoi seuraukseksi vartijansa valppaudesta, peräytyi kapteeni Dalgetty kamariinsa, missä hän kulutti iltansa tieteellisillä laskelmilla sotaisista aineista ynnä välistä käytännöllisemmillä rynnäköillä piirakan sekä pullon kimppuun, kunnes tuli aika mennä levolle. Päivän koittaessa tuli Lorimer herättämään ilmoittaen, että aamiaisen perästä, jota varten hän oli tuonut runsaita aineksia, kapteenin opas sekä hevonen olisivat valmiit matkustamaan Inveraryyn. Noudatettuaan kamaripalvelijan kohteliasta kehoitusta, mikäli oli ruuasta puhe, läksi soturi siis hevosensa luokse. Läpi huoneiden kulkiessaan hän huomasi, että palvelijat par'aikaa verhosivat ison salin seiniä mustalla kankaalla. Saman tempun muisti kapteeni nähneensä silloin, kun ijätimuistettavan Kustaavus Adolfuksen ruumis makasi katseltavana Wolgastin linnassa, josta hän siis päätti sen merkitsevän syvimpää, synkimpää surua.
Hevosen selkään noustuansa Dalgetty huomasi, että hänelle oli pantu viisi, kuusi täydesti varustettua Campbellia seuralaisiksi tahi kenties vartijoiksi. Päällikkö oli selässään riippuvasta kilvestä ja lakkinsa lyhyestä kukonsulkasesta ynnä myös suurellisesta käytöksestään helppo tuntea dunniewassel'iksi eli aatelissäätyiseksi klanilaiseksi; ja näkönsä ylpeydestä päättäen hän ei suinkaan voinut olla kaukaisempaa sukua herra Duncanille kuin enintään kymmenennen tai kahdennentoista polven takainen orpana. Mutta mahdoton oli tästä taikka muistakaan aineista saada varmaa tietoa, sillä ei päällikkö eikä kukaan hänen miehistään puhunut englanninkieltä. Kapteeni ratsasti ja häntä seuraavat sotamiehet kävivät jalkaisin; mutta niin nopeat olivat heidän jalkansa ja niin moninaiset ne esteet, jotka ratsain kulkemista haittasivat, ettei kapteenin milloinkaan tarvinnut viivähtää heitä odottamaan; päinvastoin hän sai ponnistaa kaikin tavoin, pysyäksensä opastensa rinnalla. Hän huomasikin, että he välistä katsoivat häntä tarkoilla silmillä, ikäänkuin peläten, että hän pyrkisi pakoon. Ja kerran, kun hän muutaman joen yli kahlattaessa oli jäänyt vähän jäljelle, rupesi yksi miehistä jo puhaltamaan pyssynsä sytytintä, näyttäen sillä, että kapteeni joutuisi hiukan vaaraan, jos yltyisi seuranpettäjäksi. Dalgettylle ei tämä tarkka vartioiminen ennustanut mitään hyvää; mutta mikäs auttoi—pakoyritys tässä tiettömässä, oudossa maassa olisi ollut melkein sulaa hulluutta. Hän siis matkata luntusteli maltillisesti eteenpäin aution, jylhän erämaan kautta, kulkien polkuja, jotka olivat tuttuja ainoastaan lammaspaimenille ja karjankuljettajille. Ja pikemmin mielipahalla kuin ihastuksella katseli hän tällä retkellä monia mahtavia vuoristoseutuja, joille nyt kokoontuu matkustajia kaikilta Englannin ääriltä hyvittämään silmiään vuoriston jalon kauneuden näöllä ja kiusaamaan maistimiansa vuoriston huonolla ruoalla.
Vihdoin he saapuivat sen järven eteläiselle kulmalle, jonka rannalle Inverary on rakennettu. Torvi, jota »dunniewassel» toitotti, niin että metsät ja kalliot kajahtivat, tuotti esiin runsaasti väellä varustetun airolaivan. Tultuansa ulos poukamasta, missä se oli paloitellut, otti tämä alus vastaan kaikki matkustajat, Kustaavuksenkin, joka viisas luontokappale, tottunut kun oli niin meritse kuin maitsekin matkustamaan, osasi astua laivaan ja siitä taas maihin yhtä varovasti kuin mikä kristitty ihminen tahansa.
Loch Finen selkää purjehtiessaan kapteeni Dalgetty olisi saattanut ihailla näköalaa, joka on jaloimpia luonnon luomia. Hän olisi voinut nähdä kaksi kilpailevaa jokea, Aray ja Shiray, jotka laskevat vetensä järveen, kumpikin tullen esille omasta synkästä metsäpiilostaan. Hän olisi voinut nähdä tasaisella, loivalla rantarinteellä jalon, vanhan gootilaislinnan, monimutkaisine ulkovarustuksineen, vastapäisine valleineen, torneineen ja ulko- sekä sisäpihoineen, silloisen linnan, jonka näkö, ainakin mitä kauneuden monipuolisuuteen tulee, oli paljoa ihastuttavampi kuin nykyinen, yhteen jonoon rakennettu, yksitoikkoinen kartano. Hän olisi voinut ihailla niitä synkkiä metsiä, jotka monen virstan leveydeltä ympäröivät tätä vahvaa ja komeaa hallitsijan taloa, ja hänen silmänsä olisi voinut hetkeksi pysähtyä Duniquoich'in ihanaan kukkulaan, joka jyrkästi yleni järvestä ja kohotti paljaan lakensa pilvien keskelle asti, jonka näön komeutta vielä enensi yksinäinen vuoren korkeimmalle huipulle, niinkuin kotkanpesä, rakennettu vartiotorni, muistuttaen uhkaavan vaaran mahdollisuutta. Kaikkia näitä ihanan maiseman kauneuksia ynnä monta muuta lisäksi olisi kapteeni Dalgetty voinut ihailla, jos hänen mielensä olisi ollut siihen taipuvainen. Mutta totta puhuaksemme kiinnitti uljas kapteeni, joka ei päivännoususta asti ollut einettäkään haukannut, melkein kaiken huomionsa savuun, jota tuprueli linnan tulitorvista, ja hänen mielensä oli täynnä sitä toivoa, johon tämä savu näkyi antavan aihetta, että näet siellä olisi tarjona runsaita muonavaroja—sillä nimellähän kapteeni tavallisesti mainitsi tämänlaatuisia tarpeita.
Alus saapui pian epätasaisen laiturin ääreen, joka pienestä Inveraryn kaupungista pistihe järveen. Tämä kaupunki oli siihen aikaan likainen hökkelikasa, jossa vaan siellä täällä näkyi joku harva kivirakennus. Tämmöisenä se levisi Loch Finen rannalta linnan pääsyportille asti. Ja siellä oli nyt tarjona semmoinen näky, joka olisi masentanut vähemmän miehuuden ja vääntänyt vatsan jokaiselta, kellä edellinen ei ollut niin luja ja jälkimmäinen niin vahva kuin »rittmeister» Dugald Dalgettyllä, joka nimitti itseään Drumthwacketin herraksi.
KAHDESTOISTA LUKU.
Tuumissaan salaviekas, juonikas,
Mietteissään epävakaa, vaihteljas,
Hän onnessakin tyytymätön on
Ja vastoinkäymisissä maltiton.
Absalom ja Achitophel.
Inveraryn kylässä, joka nyt on sievä pikkukaupunki, näkyi silloin seitsemännentoista vuosisadan sivistymättömyys; talot olivat kurjia hökkeleitä, kadut kiveämättömät, epäsäännölliset. Mutta omituisempi ja hirvittävämpi osoitus sen ajan luonteesta oli nähtävänä kylän torilla, monikulmaisella aukealla paikalla, keskivaiheella valkaman ja uhkaavan linnanportin välillä, jonka pimeä käytävä, rautaristikko sekä sivutornit olivat torilta katsoen näyn taustana. Torin keskellä seisoi näet vuolematon hirsipuu, josta riippui viisi ruumista; kaksi niistä näkyi vaatteuksesta päättäen olleen alankolaisia; muut kolme hirtettyä olivat peitetyt vuorelaisplaideillaan. Pari, kolme vaimoa istui hirsipuun juurella, nähtävästi suremassa; he lauloivat hiljaisella äänellä itkuvirttä kuolleille. Torilla liikkuvat kylän asukkaat olivat nähtävästi kuitenkin liian tottuneet tämmöisiin ilmiöihin, pitääksensä siitä suurta lukua. He kokoontuivat joukottain katsomaan kapteeni Dalgettyn sotaisaa ulkomuotoa, hänen tavattoman suurta ratsuaan ja kirkasta haarniskaansa, mutta eivät näkyneet huomaavankaan omalla torillaan nähtävää kauhistusta.