Montrosen lähettiläs ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuultuansa pari englantilaista sanaa, jotka luikahtivat muutaman arvokkaamman näköisen vuorelaisen suusta, pidätti hän kohta Kustaavuksensa ja kysyi: »Ylipyöveli on tässä taitanut toimittaa virkaansa, veikkonen? Saisinko tietää, mistä rikoksesta nämä pahantekijät on mestattu?»
Näin puhuen hän katsahti hirsipuuhun päin; ja gaelilainen, joka pikemmin tästä liikunnosta kuin sanoista ymmärsi asian, vastasi kohta: »Kolme vuorelaisherraa—Jumala heidän sieluansa armahtakoon!» (hän risti silmiänsä)—»kaksi 'sassenach' (saksilaista) korpinruokaa, jotka eivät ruvenneet tekemään jotakin, mitä Mac Callum More käski». Ja kääntyen huolimattoman näköisenä hän läksi pois, odottamatta enempää tiedustelemista. Dalgetty nykäisi olkapäitään ja jatkoi kulkuansa, sillä herra Duncan Campbellin kymmenennen tai kahdennentoista sukupolven takainen orpana alkoi jo käydä maltittomaksi.
Linnan portilla oli tarjona toinen hirvittävä näyte linnanherran vallasta. Siellä oli hakuli eli paaluaituus, joka näkyi olevan äskettäin rakennettu portin suojeluslaitoksen lisäksi; se oli kahdella pienellä tykillä varustettu, ja sisäpuolella näkyi pienen aituuksen sisässä suuri pölkky ja sen päällä kirves. Molemmat olivat tahraantuneet tuoreesta verestä, ja maahan ripoitetut sahajauhot osaksi peittivät, osaksi näyttivät jälkiä äsken tapahtuneesta mestauksesta.
Dalgettyn katsellessa tätä uutta kauhistusta nykäisi hänen vartijainsa päällikkö yhtäkkiä häntä nutun helmasta ja sillä keinoin herätettyään hänen huomionsa osoitti sormellaan hakuliin kiinnitettyä seivästä, jonka nenään oli pistetty ihmispää, luultavasti viimeksi mestatun oma. Vuorelaisen suu oli irvillään, kun hän viittasi tähän hirveään näkyyn, eikä se irvistely juuri ennustanut hyvää hänen matkakumppanilleen,
Dalgetty astui portilla maahan hevosensa selästä, jonka perästä Kustaavus vietiin pois, eikä sen omistajan sallittu totutun tapansa mukaan seurata sitä talliin asti.
Se seikka koski soturin sydämeen kipeämmin kuin kaikki nuo surman enteet, jotka hän oli nähnyt. »Kustaavusparka!» mutisi hän itsekseen, »jos minulle pahoin käy, olisi sentään ollut parempi jättää sinut Darlinwarachiin kuin tuoda tänne vuoriston metsäläisten käsiin, jotka eivät osaa eroittaa hevosen päätä hännästä. Mutta velvollisuuden tähden miehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan:
Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää,
Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää;
Siis käydään, veikkoset, metelihin
Eest' uskon ja ruotsalaissankarin.»
Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia vuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa olisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä selvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa kirjemytyn »dunniewasselin» haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden viittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas nyökäytti päätään ja läksi.
Puolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa, kylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten soturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen ulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen persoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi sotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies sisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen näköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan todelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi juhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.
Kaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia palvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden koottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli Montrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone oli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien mukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni Dalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui vuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä, huvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin hetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen. Kolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös näkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein vastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti, kuinka mahtava mies hän oli.