Tämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi sisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin muotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien päät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista gootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla välipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet hämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain lomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä Skotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka korkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet mainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse, ympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki kalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka oli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti markiisi ajoi Covenantin asiaa.
Markiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin monta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta vailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen mustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa ilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita ja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet, etteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia ajatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut liikanimen »Gillespie Grumach» (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän piti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli semmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta kuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen korkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin pelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi korkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa, jonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin puolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden vuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli ryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen vastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula, jolle hän oli kohonnut.
Edellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään keskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa, luultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä uljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut Saksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas ja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina. Ruotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan pöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja sallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa, muuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa. Kapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa hallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka Argylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille. Ei hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa, vaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä sattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin; tällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa, aivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa oman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran arvosta; »sillä se», sanoi hän, »tekee, että jokainen urhokas kavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.»
Markiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei juuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi, luultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään viitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty teki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin tavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: »Hyvää huomenta, herra markiisi—taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los manos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.»
»Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?» kysäisi markiisi ankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta puhetavasta.
»Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi», vastasi Dalgetty, »johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii, vieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa.»
»Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?» ärjäisi markiisi vieressään seisovalle herralle.
»Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan», jatkoi kapteeni. »Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra (ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain palveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa irlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen lähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä useampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet aseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala varjelkoon kuningas Kaarlea!»
»Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla tämmöisestä pilanteosta», kysyi taas markiisi, »koska minulle vastaatte, ikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa Englannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä irlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan ja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim O'Nealen johdossa.»
»Herra markiisi», vastasi kapteeni Dalgetty, »minä tosin olen majurina irlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat teille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér ja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein, Piccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja mitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja katsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä välirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan kenraalin puolesta.»