»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»
»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty. »Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa. Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi. Vihdoin minut korotettiin 'fahndreggeriksi'—jolla nimellä saksalaiset nimittivät lipunkantajaa—kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja 'rittmeisteriksi' ikivoitollisen kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan, Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»
»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty—luullakseni se arvo vastannee tuota ulkomaista rittmeister-nimeä»—
»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, 'rittmeister' juuri merkitseekin sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»
»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»
»Se oli vasta hänen kuoltuansa—se oli vasta hänen kuoltuansa, herra», vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus—vaikkei palkka suinkaan ollut liiempia, ollen rittmeisterillä ainoasti noin kuusikymmentä taaleria kuukaudelta—ei koskaan maksanut meille enempää kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa, pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan: 'Gelt! Gelt!' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla, jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan rahan tähden.»
»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»
»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet noista rahoista yhtä kreutzeriakaan[8]. Minulla itselläni, koko sillä ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai voitto taikka jonkun kaupungin tai dorp'in (kylän) valloitus tuotti sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille, joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes hiukan etua.»
»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith, »että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein siitä luovuitte.»
»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan, kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat. Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa, olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja, ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti, niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in irlantilaisrykmenttiin:»