»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»
»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä, molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin Sulkaset—vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin verrattavia—eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta päällikköä tai soldado'a (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi, niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa, jota ei keisari maksanut.»
»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi kreivi Menteith.
»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»
»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»
»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa—hän oli nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme—pieni sanasota siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän, antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän 'oberst' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä, jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä espanjalaiseen palvelukseen.»
»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi kreivi Menteith.
»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä. Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»
»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni, koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»
»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita, jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja karvasteleehan jokaisen kelpo soldado'n (soturin) sappea, kun hänet yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa etusija jokaiselle pöyhistelevälle signor'ille (herralle), joka, jos puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»