»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta, saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»
»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä. Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »casus improvisus» (aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä, kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän tertia'n (rykmentin) don'it (herrat) yhteensä, mutta että minua linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan, näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi, jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »pater» Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»—
»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä hengelliseltä isältä selvän neuvon?»
»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi tuopillista »Kirchenwasser.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut, Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren. Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi omalletunnolleni.»
»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.
»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»
»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.
»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle—ei mitään lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä—kaikki maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä, temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen, joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä, ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua mynheer'ien[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne, sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi. Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin toiselle suulle kuin omalleni.»
KOLMAS LUKU.
Päätänsä valtamiehet vaivatkoot
Ja riidan oikeutta punnitkoot;
Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan:
Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.