»Helpommin saat sen halusi täytetyksi», virkkoi kolmas ääni puheeseen sekaantuen, »jos sen ilmoitat minulle.»
Kaikki Skotlannin vuorelaiset ovat taikauskoisia. »Ihmiskunnan vihollinen on täällä!» huusi Ranald Mac Eagh pystyyn kavahtaen. Hänen kahleensa kilahtivat, kun hän nousi ja vetäysi niin kauas kuin suinkin siitä paikasta, mistä ääni kuului. Hänen säikähdyksensä tarttui hieman myös kapteeni Dalgettyyn, joka yritti jonkinlaisella eri kielistä sekoitetulla mongerruksella lukea kaikkia pirunmanauksia, mitä ikinä oli kuullut, mutta ei yhdestäkään muistanut enempää kuin pari sanaa.
»In nomine Domini» (Herran nimeen), niinkuin meillä oli tapana sanoa Mareschal-kollegiossa—»santissima madre di Dios» (pyhin Jumalan emonen), niinkuin espanjalainen puhuu—»alle guten Geister loben den Herrn» (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa), lausuu autuas Taavetti kuningas, tohtori Lutheruksen saksalaisen käännöksen mukaan—»
»Lopettakaa jo manauksenne», virkkoi taas sama ääni. »Vaikka olen oudolla tavalla ilmestynyt luoksenne, olen minä kuitenkin kuolevainen ihminen samoin kuin tekin, ja minun apuni voi olla teille hyödyksi tässä pulassanne, jos ette hylkää neuvojani.»
Näin puhuessaan vieras siirsi syrjään varjostimen salalyhdyltä, jonka hämärässä valossa Dalgetty töintuskin eroitti, että heidän seuraansa tällä ihmeellisellä tavalla karttunut puhuja oli pitkä mies ja puettu samaan vaateparteen kuin Argylen markiisin passarit. Kaikkein ensiksi vilkaisi Dalgettyn silmä vieraan jalkoihin; mutta niissä ei näkynyt sorkkaa, joka Skotlannin tarujen mukaan kuuluu paholaiselle, eikä myös Saksan saduissa hänen tunnusmerkikseen mainittua hevoskaviota. Kapteenin ensi kysymys kuului, millä keinoin vieras oli heidän luoksensa tullut?
»Sillä», sanoi hän, »olisihan noiden ruostuneiden telkimien vingahdus kuulunut, jos ovea olisi avattu. Ja jos te olette tullut sisään avaimen reiästä, niin ei teitä, hyvä herra, sovi kirjoittaa mihinkään elävien miesten rykmenttiin, olipa teidän ulkomuotonne minkänäköinen tahansa.»
»Sen asian pidän salassa», vastasi tuntematon, »siksi kun olette omien salaisuuksienne ilmaisemisella ansainneet sen tietää. Saattaapa tapahtua, että minä päästän teidätkin ulos samasta paikasta, mistä itse pääsin sisään.»
»Sitten se ei voi olla avaimen reikä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »sillä haarniskani tarttuisi varmaan kiinni, jos kypäräni kenties pujahtaisikin läpi. Ja mitä salaisuuksiin tulee, ei minulla ole yhtään omaa ja varsin vähän muille kuuluvia. Mutta virkkakaa, mitä salaisuuksia teitä haluttaa kuulla. Taikka puhuakseni niillä sanoilla, joita professori Snufflegreek Mareschal-kollegiossa tavallisesti käytti: Puhu, että sinut tuntisin.»
»Teidän kanssanne ei minulla ole ensiksi tekemistä», vastasi vieras, kääntäen lyhtynsä, niin että se täydesti valaisi hurjannäköistä, laiharaajaista Mac Eaghia, joka kykki aivan nurkan perällä, yhä vielä epäillen, olisiko tulija elävä olento.
»Minä olen, veikkoseni», virkkoi vieras vähän lauhkeammalla äänellä, »tuonut sinulle parempaa ravintoa. Vaikka sinun täytyisikin huomenna kuolla, eihän se estä, että tänä iltana saat elää iloisesti.»